Tunnetaanko?

Äsken ilmestyi laatuisa, huolellisesti ja syvällisesti tehty selvitys ihmisten jakautumisesta neljään eri tyyppiin.
Vetäytyjät, takarivin taavit, itseään arvottavat ja roolinvaihtajat.

Muuan ystävä takavuosikymmeniltä kuoli.

Mietin, että tunsinko minä hänet tai tunsiko hän minut. Vastaus kumpaankin kysymykseen on vahva EI.

Miete jatkui: kuinka moni ihminen on minulle tuttu siihen asti, että voin sijoittaa hänet johonkin lokeroon. Melankolinen, koleerinen, tavallinen, vetäytynyt.

Työn ulkopuolelta ei löytynyt montaakaan leimakirvestä tarvitsevaa tai sellaisella osutettavaa. Olisiko ketään?

Mitä tuntemattomampi ihminen minulle on näytön kanssa nimettäväksi, sen somempi hän saattaa olla läheisenä.

Menisikö se toisinkin päin?

Jos joku niin hyvin tuntee minua että osaa ”jakaa neljään”, ei hän ainakaan ole ensimmäisenä niiden joukossa, joita kutsun hautajaisiini.

Niin: minähän en niitä kutsuja lähetäkään.

Mutta menee se toisinkin päin. En yleensä käy hautajaisissa.
Siinä tuntuu, että aina on vähän myöhässä.

Ensilumen päivä Napapiirillä tänään.

Kuvassa kardinaalinväriset hautajaiset, AmosRex