Matka Charleyn kanssa

Lämpöistä, harmaata sadetta.

Koska ylihuomisaamuna kukonpieremässä siirryn alueelle, jossa psykiatreja ja poliiseja ammutaan, laadin etuaikhan Amerikan itsenäisyysjuhlan päivityksen ensimmäisestä viikostani.

Eräs mieleenpainuvimmista lapsuuden kirjoistani on John Steinbeckin matkakertomus, jonka nimen jäljensin tuonne otsikkoon.

Sen on tosin tänä vuonna saanut liki kiinni suomalainen kirja Taivaanpallo (Olli Jalonen).

Teema on sama, tarinat ovat syvälle sieluun tarkoitettuja.

Olen alunperin tarkoittanut kuluneen viikon yksinäisen tovin paitsi otsikkokuvan Vladin kanssa keskusteluun, myös novellin laatimiseen. Sen anglosaksisessa merkityksessä.

Tarkoitus oli ja joskus tulee ehkä vielä olemaan kahden lauseen avaaminen. Löysin ne Markus Leikolan kirjasta ”Uuden maailman katu”, sivulta 313:

”Monet avainasiat eivät ole kielestä kiinni.Esimerkiksi saksalaiset puhuttelevat everstejään aina samalla tavalla, tällaiset toistuvat kuviot on helppo oppia”.

Taival ei ole taittunut.

Vain alun runo ”Hän mielipuoli olikin” on  ollut valmis: jo 102 vuoden ajan.

Olen antanut kuitenkin henkilöilleni nimet saman käytännön mukaan, jolla opetin kahdelle vanhimmalle lapselleni lauantaisaunan lauteilla miten yhteiskunnassa rattaat oikeasti pyörivät. Eri suuntiin.

Pikku, Pakku, Pokku, Pikeli, Pakeli, Pokeli ja Hömmö.

Vain tuo viimeinen, alunperin pääministeri Kalevi Sorsa, eteni urallaan kenraaliksi asti. Sotavankikokemus siinä taisi auttaa? Hän on kuitenkin tarinan keskeisin liipotin.

Otan huomioon tottumiseni ja viehtymykseni yksin työskentelyyn. Olen lauantai-aamun jälkeen keskustellut metsäkyläni torin kahvinmyyjän kanssa. En muiden.

Jotkin tarinat eivät lopu. Jotkut taas eivät edes ala.

Käki kukkuu, nyt kuusi kertaa.

Torstai-iltana en enää ole yksin tai Vladin kanssa.

Matka voi jatkua.

Aamun kuva (-aLii-30.6.2018): Vladi, syntynyt samassa maassa ja kaupungissa jossa kulkee Uuden maailman katu