Kuinka loukata presidenttiä

Lämmin ja sateinen yö tuoksuu upealta lehtiä hakiessa. Edes aamusikaria en tohdi sytyttää.

Markus Leikola on yhdessä Jussi Lähteen kanssa pitänyt radiossa jorinoitaan, joiden sarkasmi ja ironia usein kaatavat käsiteltävän teeman. Lisäksi Lähde & Leikola haluaa henkilöidä kaiken, ei jumaloida.

Leikolan kirja ”Uuden maailman katu” saa nimensä historiallisesta paikasta, joka II maailmasodassa muuttui katukahviloiden ihanasta ketjusta soraläjäksi. Muuttumisen syy on aina se sama: joku on loukannut presidenttiä. Pääsihteeriä. Pääjohtajaa. Kuningasta. Keisaria. Tsaaria. Kunniaa. Huipulla olevan kuvaa omasta itsestään.

Miksi me emme haluaisi Mooseksen pääsevän luvattuun maahan?

Eräs 30 vuotta sitten alkaneen päättäjän polkuni surullisimpia havaintoja tuo on ollut. Ehdin olla riittävän pitkään työelämässä ennenkuin sotkeuduin kansan kannatuksen (vox populi) mahdollistamaan vallan käyttöön. Demokraattisen tai siitä diktatoriseksi muuttuneen Vovan ja Koban valta on jatkuvaa varmistelua, kyttäämistä ja varovaisuutta, vainoharhaisuutta ja realiteettitajua. Nokkoset ovat kotipihassammekin järkevintä repiä maajuurineen silloin, kun ne ovat aivan pieniä.

Sama vallan vaikutus on tietenkin totta myös isä-lapsi- ja äiti-isä-suhteissa. Jatkuvaa varmistelemista omasta hyväksytyksi tulemisestaan ja murtumien tai vuotojen etsimistä: pienikin särö merkitsee.

Kun USA:n presidentti tapaa – apus ekana – Pohjois-Korean ties millä mandaatilla toimivan johtajan Singaporessa, on Venäjän presidentillä kiire pistää paremmaksi – apus tokana. Hän rahtauttaa pyöreän pikkumiehen Vladivostokiin, Venäjän historiallisen suuruuden itäsiseen kruununjalokiveen. Vain toinen on silloin vahvalla kalliolla.

Helppoa se on, presidentin loukkaaminen. Lisäksi siitä jää aina kiinni.

 

Aamun kuva (-aLii- 11.6.2018) tuoksuu jumalalliselta ja kertoo myös, että tänään, yhdestoista kuudetta, vanha kansa on ikimuistoisesti istuttanut perunan Lapissa.