Näillä jaloin

+5C, kirkasta.

Illalla Victorian joulun ja hänen orjiensa jälkeen (BBC:n televisiosarja) istuksin yöasussani kotipihan lämmössä ja seurasin, kuinka kesän ensi sääsket yrittivät löytää paljaista, kalvakoista ja jo ohentuvista sääristäni särvintä voidakseen ryhtyä lapsentekoon.

Sääreni muistuttavat Simo-vaarin sääriä.

Jos hän eläisi, hän olisi eilen ollut tasan 110-vuotias. Eli ei minulla enää ole pitkä matka hänen tavoittamisekseen.

Hyttynen ei evästä saanut ja siirtyi verevälle kyynärvarrelleni ja johan pelitti! Kunnes  sen imukärsä sattuu tuon  piene närree kohal, ni sillo hänel tullookii noutaja.

Kykenen kuitenkin verettömillä jaloillani päivittäin kävelemään yli 10 000 askelta. Ja jopa toteutan tuon tavoitteen silloin tällöin. Pari kolme kertaa viikossa.

Tällaisia samanlaisia hyttysille kelpaamattomien sääriparien kantamia on mielessäni  kaksi.

Toinen täyttää aivan pian 72 vuotta, toinen syyskuun alussa. Silloin tällöin pälkähtää päähän verrata, koska itsellä sama rajapyykki on edessä lokakuulla.

Tältäköhän Donaldista ja Paavostakin tuntuu herätä uuteen aamuun?

Käyvät laatikolta lehden, ottavat aamulääkkeensä, antavat vaimon vielä tutua ja ryhtyvät kirjoittamaan promemorioita maailman, kotimaan ja -maakunnan tai nuorisopsykiatrian kuntoutuskodin asioissa.

Siitä olen saletti, että jos hekin huomaavat, ettei heidän kalvakkojen sääriensä veri enää kelpaa edes naarashyttyselle, hekin vähän ja kevyesti huokaisevat.

Tällä tavalla hiljaa, ettei vaimo herää eivätkä henkivartijat ryhdy:

huoh, täytyypä tästä… ryhtyä päivälle

*

Nuoruuteni lempikirjailija Philip Roth on kuollut. Sit tibi terra levis