Kuva

+10C, aamukone keskiyön auringossa lähtee etuajassa.

1950-luvulta alkaen kaikki arvostamani vanhemmat, myöhemmin myös iästä riippumatta, ihmiset painottivat, että elämän tarkoitus on helpommin höylättävissä tai hiottavissa, kun hakeutuu paikkoihin ja lähteille, jotka katsovat sisältä, muttta paikkoja ja lähteitä pitää olla monia.

Ei, nyt ei tule luetteloa, tulee epilogin alkua.

Kuva itsestä on tarkin kuva koko asiasta. Ne, mitä omaan plakkariin on kertynyt, on hyvä, oikeastaan välttämätöntä, kyetä näkemään itsestä.

Lähdekritiikin aika minun elämänvaiheessani on ohi. ”Näillä mennään”.

YLE pohti eilen onko matkailu muuttanut Lappia. Kaksi nuorta naista älähti somessa: ei ole. Minä en älähdä vaan menen peilin eteen (180 asteen optinen virhe mielessäni eli kaikki on juuri toisin päin).

Matka Kankaan kansakoulun ensimmäiseltä luokalta Kirkonjyrhämän rantaan aamukonetta ja lämpömittaria tiirailemaan on se kuva.

Olkoon vaikka maailmankuva, mutta ei ole. On se laajempi. Arkkipiispoista Paarma opetti aika paljon takkatulen äärellä virkauraansa lopetellessaan, seuraavaksi eniten on opettanut varmaankin tämän blogin kirjoittaminen.

Eniten opetusta ja kuvaa kirkastavat omiin läheisiin liittyvät mietteet. Opettajat, lapsuuden ja aikuisuuden perhe ja ne yli 30 000 ihmistä, joita työssäni olen tavannut tilanteessa, jossa he syystä odottavat apuani.

Mikähän se kuva on? Mikähän se opetus on? Ja onko se lähelläkään ulkoakatsoen oikeata vaikkapa tosiasioiden ja vuorisaarnan kannalta. Harvardin tutkijoiden mukaan 90%:lla ihmiskunnasta näet vuorisaarna on pohja, jolle ihmisen arjen ja poikkeustilanteiden yhteydessä asetutaan miekka tanassa tai kirja kädessä.

Kuva, jonka saan näistä, on erilainen kuin kuva, jonka näen ”peilissä”.

Ei ole siis tullut valmista, ei likikään.

Aamukuvassa Kouvolan Kankaan kansakoulu, jonka toisen kerroksen kolmen kotinipuoleisen ikkunan takana syntyi  vuosina1953-57 tämän päivän auki olevia kysymyksiä