Primus inter pares

Sää on ennallaan, autonklasi kirkas, taivas harmaa.

Olen aika usein ollut valitsemassa Suomeen johtajaa. Milloin piispaa pappilaan, milloin presidenttiä Kultarantaan.

Kaksi ensimmäistä kertaa ovat unohtumattomia. 1954 kieltäytyin kannattamasta Martti Simojokea ja 1968 Urho Kekkosta. Martti Simojoelle huusin kaikilla voimillani, kakittuani Partaharjun poikaleirikeskuksessa housuihini, ”haista piispa paska”.

Kekkosen valitsijamiehiä 1968 valittaessa äänestin 4:95, joka oli Aku Ankan taskukirjan hinta.

Noista ajoista alkaen olen äänestänyt vähän vaikka millä lailla, mutta aina säällisesti ja säätyni mukaisesti.

Poikkeuksetta ovat vaalit olleet salaisia eli en ole koskaan kenellekään ole kertonut, miten äänioikeuttani käytän.  En edes silloin, kun Jutta Urpilaista ei valittu Suomen pääministeriksi (Seinäjoki aD 2016).

Yhtään vaalia en ole jättänyt väliin. Aina on raha kirstuun kilahtanut ja herra taivaaseen vilahtanut.

En ole vältellyt äänestämästä häviäjää. Ehdokkaani ei siis ole välttämättä päässyt sinne, mihin hän pyrki rahojaan ja vaivojaan säästämättä.

Elokuussa on edessäni elämäni kolmas piispanvaali. Edelliset olivat siis Martti Simojoki, Samuel Salmi ja nyt on vuorossa joku muu pohjanmaalainen.

Ei kai Suomessa piispoja voi valitakaan kuin länsirannikolta?

Olin eilen kuuntelemassa yhtä Oulun hiippakunnan piispanvaaliehdokasta. Toen perrää ei  heitä vielä virallisesti ole nimetty eikä maakuntavaalien pitämisestäkään ole varmuutta.

Eilen kuulemaani kandidaattia leimasi äly, tukka, rauha ja muodikkaasti pukeutunut vaimo.

Tilaisuudessa kohtasin paikallisen porvaripoliitikon.

Hän onnitteli minua katkeran makuisesti siitä, että olen tullut hiljattain valituksi luottamustoimeen, joka edellyttää Oulussa käymistä kerran-pari vuodessa.

”Ei ne Antti sulle muuta annakaan kuin onnikka- tai junalipun”.

Sellaista se on, edustaminen nykyisin.

Valitset kahdesta pahasta, joista itse usein olet toinen.

Aamu kuva (-aLii- 29.4.-18): körtti