Isiä ja poikia

Miinus yksi. Weather forecast hälyyyttää tulossa olevasta jäätävästä sateesta. Kirkonjyrhämän varispariskunta soidinmenoissaan ylitseni lehdenhakureissilla liihottaessan laulaa kraak-kraak, kun yksinäinen tuleva isävaris vielä eilen puun latvassa sanoi harvakseltaan kvaak.

Ranteessani on Nokia-niminen sievä kello, joka kertoo, että makuuhuoneessani on liikaa valoa, mutta päivässäni riittävästi askelia.
Satonen (99€ + posti) siitä piti maksaa, että saa keinoälyn vahtimaan arjen arktista etiikkaansa.

Olen viettänyt lapsuuden ilman isää ja siskoa. Miehiä ja poikia perheessä oli, mutta vajaan miljoonan suomalaisen lapset syksystä 1944 alkaen jäivät laillani ilman isää.

Sellainen hahmo katosi kuningatar Victorian perillisten aiheuttaman ensimmäisen maalimansodan tuottaman toisen maailmansodan syövereihin.

Hitlerin ja Stalinin, Rooseveltin ja Churchillin plakkariin. Ei tullut jungilainen synkeä ja kumara suohahmo koskaan sieltä pois.

En osaa arvioida omasta kokemuksestani, mitä isän poissaolo merkitsee tyttärille, koska kasvoin tytöttömässä kodissa, jossa äiti teki työtä kuollakseen.
Niinhän siinä sitten kävikin.
Kun hän lopetti työt, hän kuoli.
Minä jatkan työssä.

Mutta isien vuosien sotien työ, se piti heidät poissa kotoa lähes kaikilta 1945-1952 syntyneiltä.

Jos pojalta isä puuttuu, se voi estää soturin valan siirtymisen, mutta sen sijaan antiikin tarinoihin perustuviin psykoanalyysin tulkintoihin en oikein osaa suhtautua.
Niin harvoin oikeassa elämässä (yli 100 000 potilastapaamista) olen kohdannut Oidipuksen, Ikaroksen tai Narcissoksen.
Jopa Deus ex machina on aika usein äiti, vaimo, sisko, tytär.

Antiikin taruolentoja tuntuvat tapaavan vain oman Freudinsa ja Junginsa löytäneet, Kohut´n ja Kernbergin opetuslapset, 1900-luvun alussa vaikuttaneiden chr-sibeliusten rautaisessa kurissa kasvaneet kollegat.

Jos ja kun suurilla ikäluokilla ei ole ollut isää, onko siitä voinut kasvaa sitten poikiakaan.
Isakin, Abrahamin, Kainin, Kullervon ja Lemminkäisen tapaan?

Vai onko siitä kasvanut vain liki miljoonainen suomalaisen miehen porukka, joka nyt alkaa olla finaalissa.

Armeijakunta, jonka keskeisin vihollinen ei enää ole isä, koska sellaista ei lapsenakaan ollut käytettävissä.

Häpeän valaisema sankka, hiljaa kohden hautaansa horjuvien miesten levydeltään satametrinen, pituudeltaan peninkulmainen vuo.

Ei maista kunniaa.

Suomi on tiedonvälityksen eturivissä tässä ihmisen maailmassa.
Kukaan isätön poika ei voi välttyä huomaamasta, että suurten ikäluokkien miehet ovat syyllisiä.

”Mea culpa, mea maxima culpa” – tunne saattaa peruskoulu- ja kansanterveyslait pojilleen säätämiä rahjuksia. Pojilleen, joita pisäisi motivoida säätämään eutanasiasta ja naisen – äidin, siskon, tyttären – kunniasta ja turvallisuudesta.

Onneksi ajat ovat sellaiset, että niin terveys-, sosiaali- kuin koulutus-asioistakin maassamme ja pohjoismaisessa hyvinvointikulttuurissa säätävät naiset.
He myös toteuttavat palvelut.
Halvalla, suupielet alaspäin, hampaat ja kieli terävinä. Kaulin tanassa.

Miehet istuvat ruutujensa ääressä seuraamassa Räikkösen, Kärppien ja huippukalliiden sotakoneiden täsmätappavaa leikkiä tässä ihmisen maailmassa.
Piispan ja keisarin vaalia, paavin ja ortodoksikirkon patriarkan ”Notre Dame”-taivastelua.

Kuva osoittaa, että vasta 10% on suoritettu – tai enää jäljellä