Elektroretinografia

Hiven miinusta, illalla satoi solkenaan vettä.

Kun kohtaan ihmisiä, katson heitä silmiin.
Opin tavan 1950-luvun alussa.
Olen taitoani hionut siitä lähtien kuin Olli Jalosen kirjan Taivaanpallo sankari omaa näkykykyään.
Hän katsoi tähtiin.

Eilen tapasin erään ystävän ja katsoin tapani mukaan.
Ilta menikin vähän surressa. Kaikki tässä hyvässä ja demokraattisessa Suomessa eivät saa osakseen hyvää kohtelua.

Silmien seutuun tulee aivan niiden takaa, parin-kolmen sentin etäisyydeltä, suuria hermokimppuja, jotka viestittävät aivojemme niiden osien tilanteesta, joissa herkimpien ja tavoittamattomimpien asioiden koti taitaa olla.

Puhutaan tumakkeista. Tähän aikaan ja yleisemminkin ehkä Lapissa kiasmatumake on noista mantelin kokoisista aivo-nappuloista yksi merkittävimpiä.
Sieltä löytyvät ja siellä toimivat kellogeenit, jotka säätävät eloamme sekunnin murto-osista siihen sen lopulliseen mittaan (78-85 vuotta) asti.

Kun katson ihmistä silmiin ja koska olen sitä harjoitellut, vilkaisen joka aamu vessamme peiliin.
Ei sieltä paljoa näe ja senkin 180 asteen virhekulmalla:

”Parantaja, paranna itsesi”

Otsikon viesti on, että silmiä seuraamalla kone osaa jo tehdä diagnoosin.
Että sellainen algoritmi.

Toivottavasti ihminen sitten osaa – auttaa.
Tai ehkä senkin tekee algoritmi. Jos ei meistä ole.

Kuva: yhden laadun kellogeeni, 19.10. 1996.