Berlin Bebelplatz 10.5. 1933

Aamun kuva on päivän sää.

Kaikista tieteistä, joita olen tarvinnut työssäni psykiatriassa, on kiehtovin historia.

Kiehtovuus alkoi 1950-luvulla, jolloin päätin elämänurastani.

Vajaan kuudenkymmenen vuoden ajan olen syventänyt osaamistani. Monta, monta opastajaa matkassa on ollut, mutta aivan viime aikoina olen alkanut niittää satoa itsestäni. Tällä nyt mennään, loppuun asti.

Kohokohtia ja vainovalkeiden käryä on vastaan tullut kiehtovuuteen asti, mutta yksi kuitenkin on yli muiden.
Saksan pääkaupunki Berliini toukokuun kymmenentenä 13 vuotta ennen syntymääni.

Sivistyksen ja tutkimuksen, musiikin ja teatterin maailmanytimessä poltettiin tuona päivänä kirjoja.

Tätä Arktista puskurikapasiteettia väsäillessäni on mieleni toistuvasti palannut tuohon aikaan, jota en mitenkään ole voinut hallita, mutta johon omat vanhempani ovat vahvasti kiinnittyneet omien ruuhkavuosiensa huippuhetkinä.

Minut jo muisto tuosta tapahtumasta lyö maahan kerta toisensa jälkeen ja saa miettimään, mitä järkeä on kertoa ajoista ja niiden ilmiöistä.
Se ei paranna ketään, se ei muuta mitään ja kirjoittamisen tärkein viesti ei kanna mihinkään.

Tällaisia kirkkaina kevättalven aamuina koko oman muistini ajalta on joka vuosi ollut mukana sama hankikanto-suru.

Viimeisten vuosien aikana olen oppinut tuntemaan monia sellaisia ihmisiä, joiden käsissä tämän päivän historia on.

Mutta yli viidenkymmenen vuoden ajan olen osunut usein paikalle sellaisten ihmisten seuraan, joiden käsissä on se tunnelma, jossa historiaa vallakkaat tekevät.
Tarkoitan ihmisiä, jotka istuvat kansakuntien henkisen elämän kaapin päällä.

Nyt voin jo nähdä, että asemani on ollut koko nuoruuden aloittaman henkisen elämäni ajan ollut sivullisen ja tarkkailijan.
Näinä aikoina se tarkoittaa minussa syvää, liki toivotonta surua siitä, mitä ympärilläni, tuttujen ihmisten kirjavalkeiden valossa ja lämmössä tapahtuu.

Kun tuli pakkastalvessa sammuu, jäljelle jää tyhjä paikka.
Sellainen, jossa äsken vielä oli toivo ja luomisen, sitten tuhoamisen palo.

Eräänlainen sinfonia, viimeiseen asti hiottu ja mietitty, on tyhjän tilan paikalla vielä äsken soinut.

Onkohan niiden sielussa, joiden hallussa on tulukset ja tulitikut vainovalkeiden sytyttämiseen, nyt kuinka hyvä olla.
Kun uusia poltettavia ei rovioiden ravinnoksi juuri näyttäisi olevan käsillä.

Vai vieläkö jotain jäi polttamatta?