Pettymyksiä

Hiukan alle kymmenen miinusta, lupeissa lumisadetta, mutta ei yli metrisen lumimäärän vajuamista. Ei katolta, ei metsästä.

Eräs lasten ja samanmielisten karkeimmista kasvattamismuodoista on pettyminen.

”Kyllä minä nyt olen sinuun pettynyt”.

Työssäni olen tämän rankimman mahdollisen lähisuhteiden rangaistusmuodon kohdannut aika usein.
Turhan taajaan liian myöhään.
Pettymyksen kohde ei ole aina taakkaansa jaksanut kantaa.

Pettäminen on pettymyksen tuottamiseen verrattuna aika lievä rikos.

Pettymyksen tuottaminen – tai siitä syyttäminen – tehoaa lähisuhteissa, joissa riippuvuus pitää osapuolia tiiviisti kiinni toisistaan, todella erittäin vahvasti.

Mutta se tehoaa vain väärään suuntaan.

Hallitsijaan voi huoleti olla pettynyt, ei se häntä heilauta. Ei Stalinia, ei Napoleonia, ei Hitleriä eikä näitä nykypäivän yksinvaltiaita. Nimiä lie turha luetella.
Muuan tunnettu länsimainen nykyfilosofi toteaakin tämän sunnuntain valtalehdessä (HS):

Hyvän ja pahan raja ei kulje ihmisten välillä, vaan ihmisen sisällä

Oho!

Parisuhteen tai perheen sisäisen maailman kannalta pettymyksellä rankaisu on kuitenkin usein tuhoisinta.

Sama tietenkin koskee liian tiiveitä työ- tai harrastusyhteisöjä.
Urheiluseuroja, metsästysseuroja, ompeluseuroja, vapaaehtoisjärjestöjä.

Miksi näitä pettymyksiä kuitenkin jatkuvasti sekä ilmaistaan että suorastaan kerjätään?

Siksi ehkä, ettei pettymyksen tuottamista vahvempaa asetta enää ole jäänyt jäljelle.
Kun ei mikään muu toimi.

Ja sitten: se toimii liian hyvin.

Lisää aiheesta: Mika Waltari, Sinuhe egyptiläinen

Aamun kuva: (-aLii- 9.3.-18): Poika ja varis, pettymyksen tuottaneet