Diagnoosin tekemisestä

-16C, aika nasakka tuuli pohjoisesta ja aamulla arktista lehdenhakua valaisee päivän nousu sekä todella kauniit paluurevontulet.

1968 alkaen olen tehnyt ammatikseni töitä psykiatriassa ja aika lailla muissakin lääkärin koulutusta edellyttävissä nurkissa.

Työn tärkein vaihe on ihmisen onneksi potilaan ensikohtaaminen ihmisenä.

Ensikohtaaminen on haastava, koska siinä ratkeaa niin iso osa siitä, mitä tutkijalla, auttajalla, voi olla annettavan tutkittavan, sairaaksi itsensä kokevan ihmisen hyväksi.

Mitä kauemmas tässä 50-vuotisessa ”sodassa” etenen, sen enemmän huomaan luottavani vaistooni ja aiempaan kokemukseeni.

Sen myötä olen oppinut, että mitä useammin ”silmämunatesti” kilahtaa sielussani päälle, sitä varovaisemmaksi minun on syytä ”ryhtyä”.

Leimat eivät auta pakeillani olevaan ihmistä ja kaivavat minustakin esiin ylimielistä bessewisseriä, joskus suorastaan öykkäriä.

”Tietävät vaietkoon seurakunnassa” on hyvä opinkappale.
Olipa kyse kirkon saarnastuoli, eduskunnan puhujanpönttö tai etäällä olevan kylän kotikäynti.
Se varsinainen tietäjä nimittäin istuu saarnaa kuuntelevissa, eduskunnan lehterin toimittajissa ja siinä toisella puolen työpöytääni tai sairasvuoteensa pohjalla.

Oikeassa olemisen taito on hyvin likellä vaikenemisen taitoa.

Tosin on myönnettävä, että oikein hyvä ja laatuisa ihminen potilaanakin lukee koko ajan lääkärin silmien seutua. Jos hän siinä havaitsee melankolian pilkahduksia, hän usein tekee ”langettavat” diagnoosinsa itse.

Aamun Lapin Kansa lehti kertoo asian tulikirjaimin sivulla 020:

”Sairastava lintu on pörröinen ja apaattinen”

Aamun kuva (-aLii- 13.3.-18): Kuoleva Lumiukko