Kolme matkaa menneeseen

Sää lauhtuu, joten porot pääsevät tänään kisaamaan ajallaan. Eilen kilpailua piti tunnilla siirtää, koska ajajat palelivat. -16C.

Viihdyn lähes päivittäin eräällä suljetulla sivustolla, jossa olen usein ”persona non grata” kahdesta syystä.
Kryptaan eli kirjoitan rivien ja sanojen väliin (1) ja edustan arvoja, jotka eivät ole 1990 jälkeen tässä kulttuurissamme kelvanneet (2). Tarkoitan, Castroa lukuunottamatta, tätä ihmisen maailmaa. Kymmenet tuhannet, edelleen karttuvat päivitykseni todistavat jostain, jonka jätän vieraideni mietittäväksi.
Vaihtoehtoja on runsaasti.

Kävin Rovaniemen teatterin kellarissa illalla katsomassa näytelmän ”Veljet keskenään”, joka katseli Rovaniemen tarinaa Forssan kokouksesta (1903) tulevaan vappuun, hivenen ehkä pidemmällekin.
Tarinassa on paljon dokumentaarista. Ihmisiä nimeltä mainiten ja tapahtumia, jotka ovat näin menneet. Mutta tarinassa on myös haamu, Johannes Pöykkö nimeltään.
Näytelmän mukaan hän nyt on saanut rauhan, koska on päässyt siunattuun maahan Lassilan ja Kourin viereen.

Näytelmä kertoo rovaniemeläisen vasemmiston ja vasemmistoliberalismin tarinan tavalla, jonka Ruikan sukukin ehkä hyväksyy.

Olen tunti neljäkymmentäviisi kestäneestä kokemuksesta vaikutettu, vaikkei se päässytkään Helsingin Sanomien luetteloon 1917-18 kapinan teatteritaiteesta.

Samalla lehdellä on myös vastenmielisyys toista illan kulttuurimatkaani koskien. Lehden kulttuuritoimitus ei kelpuuttanut 25 merkittävimmän Viron kulttuuritoimijan joukkoon Jaan Krossia, Viron Mika Waltaria.

Toinen kulttuurieväs illalla on elokuva ”Nimet marmoritaulussa”, jonka YLE-Teema lähetti samaan aikaan kun pellet TV-1:lla höpöttivät siinä tyhjässä tilassa, jonka Tommy Taberman ja Jari Tervo ovat jättäneet poistuttuaan.

Elokuvassa koululuokallinen käy sotaa, joka huomattavasti muistuttaa Paavo Rintalan ”Pojat” tarinaa, mutta jonka elokuvan tekijät ovat muuntaneet haikeaksi arvoja miettiväksi vaellukseksi Pajun kartanon tienovilla, Tartosta lounaaseen.

1919, 29.1., virolaiset, 3000 suomalaisen valko-soturin, Hennalassa punaiset juuri nujertaneen koululaisen avustuksella, ajoivat latvialaisten puna-armeijan ulos 24.2. 1918 itsenäistyneen isänmaansa kamaralta.
Veli veljeä vastaan.

Lehdet moittivat elokuvaa, pohjalais-historioitsijat moittinevat Janhusen ”Esen” lappilaistyöväentalon tarinan viestiä, kirjoittajakaverit suljetuilla sivuilla ampuvat salanimillä selkääni, mutta poikkeamiset Kumpujen yössä on jälleen suoritettu.

Voin rauhassa jatkaa vuotta 2018 radio-ohjelmassa kuuluvien, Tapani Länsiön valitsemien ryhävalaiden äänten säestyksellä (Näistä levyistä en luovu).

Odottelen sitä juhlapäivää, joka selvittää, mitä suomalaisten ja saksalaisten välillä 1933-1945 tapahtui.
Mutta se on jo toinen juttu.

Kuva (-aLii- 25.2.-18): Suomen kartta