Kansansa näköinen eväs

Tiu pakkasta, pääsky ei kesää tee.

Ikäiseni ihmiset, joilla en nyt tarkoita Trumppia, Väyrystä ja Niinistöistä vanhinta, alkavat kulua edustuspinnoiltaan.
Tarkoitan toki itseäni.

Me vajaat miljoona taitettua indeksiä kiroilevaa suomalaista alamme pidäkkeettä yhä useammin julkisesti lausua sen, mitä mieltä me olemme.

Usein lausumiimme liittyy, niiden painoarvoa lisäämään, jonkinlainen luettelo siitä, mitä olemme saaneet aikaan. Circulus Vitiosus, CV.
Toen perrää curriculum vitae.

Eniten siinä luettelossa merkitsee nimi, jonka yhä useampi meistä räyhääjistä myös kertoo avoimesti.
Nimimerkkien käyttö vähenee, koska puheiden seurauksista ei tarvitse välittää.

Joskus on myös niin, että voimakkaat ulostulot on tarkoitettukin ”oman pesän likaamiseen” eli omien mitalien kiillottamiseen, etteivät perässähiihtäjät ja takapirut pääse kehumaan juurillaan: jokaisessa suvussa on hevosvaras, ilmaisee asian sukututkija.

Mietteeni syntyvät siitä, että olen ”siivonnut” verkoista, joiden pieni, mutta tuottelias solmu olen, sellaisia, jotka nimellään tekevät siloisista poskistani rokonarpiset, mustavalkoista julmaa tuomiota vaativia räyhää tuottavat.

Osallistuin eilen eräiden muistelmien laatimiseen omalta pieneltä osaltani.

Laatimiseen liittyi sellaista juurien etsintää, jossa oikea vastaus kertoisi, miksi muistelijan ja muistelmien laatijan todistus on mitä se on:

”Mitä oikeasti on tapahtunut”.

Päädyin väittämään, että Saarijärven Paavo, Sven Dufva, Katariina Suuri, Kustaa Vaasa ja Pähkinäsaaren käräjäkivien päättäjät (aD 1323) ovat aikanaan olleet tärkeämpi lähde nykyiselle sielumme pimeälle kerrokselle kuin haluaisimme myöntää.

Hyvän saa pyytämättäkin, mutta paha on sittenkin ihan pakko.
Vai meneekö se juuri toisin päin?!

aamun kuva: (-aLii- 22.2.-18) ”Presidentin näköinen eväs”