Jauhelihallakin on ollut katse

On ulkotupakkasää, aamulentokin jo meni.

Päätän virkistää sieluani muuttamalla aamuni ohjelmaa. Luen ensin lehdet, vasta sitten kannan läppärin ruokapöydälle ja alan kuunnella Charlotta Hagforsia (Ylen kuuluttaja).

Lehdistä etsin jotain uutta, jotta sielu virkistyisi. Radion uutisista yritän ottaa myös ”vaarin” ja löytää mieltä kuohuttavaa.
Projekti ei ota tulta.

Asia toisensa perään, yleisönosastokirjoitus poikineen ja sarjakuvat toistavat teemoja, joita olen tottunut nauttimaan 1950-luvulta alkaen kun ”ryhdyin sanomalehtiin”.

Ilmiö 10.1. 2018 on silmiinpistävä eikä vaadi norsun muistia.
Maailma, tämä ihmisen maailma, junnaa paikallaan.

Jopa Markku T. Hyypällä on jäänyt sama nauha päälle. Ikääntyvän muistikirja (kustantaja Suomalainen lääkäriseura Duodecim) vakuuttaa, että kirjojen lukeminen, taidenäyttelyissä käyminen ja virkeä aikansa seuraaminen on todistettu vanhuuden eliksiiriksi.

Hyyppä ei lehtijutun mukaan kirjoita lainkaan tupakoinnista tai siitä, mitä suuhusi nälkäisenä laitat.
Erityisesti neurologian erikoislääkäri vakuuttaa, että aamuisin popsimamme lisäaineet (hivenaineet, mustikat ja tyrnimarjat) eivät tutkimusten mukaan auta. Eivät tosin vahingoitakaan.
Siunausta Hyyppä antaa ihmisten tulemiselle toistensa luo: tanssi, eläkeläisten tb-baarien keskustelukerhot, shakki.

Kun sitten törmään toisessa lehdessä otsikkoon, jossa pulleaposkinen BMI-mestari ilmoittaa, että hän ei halua syödä jauhelihaa, jolla joskus on ollut katse (”lehmänhermot”), jään miettimään syömishäiriöiden runsasta,lisääntyvää esiintymistä.

Mutta niinhän olen tehnyt jo 1960-luvun lopulla.

Itse asiassa jo 1950-luvulla mietin, mitä muurahainen, kärpänen ja Samu Sirkka näkevät kivan oloisilla silmillään ja ajattelin, että niitä ainakaan en syö.

Talkoot, taide-elämykset ja kirjasto.
Ei lihapullia tai -piirakkaa popsivan pelko ruoasta, jolla joskun on ollut silmä ja silmissä katse.

”Tietokirjaa lukiessa aivot virittyvät työskentelemään, mutta sosiaalinen puoli puuttuu. Ihminen haluaa toisen ihmisen luo, ja syventyessään romaaniin hän on läsnä toisen ihmisen maailmassa”.

Samaa muuten todisteli ”Musta joutsen”-Heikki Aittokosken haastattelema turkkilainen nobelkirjailija Orhan Pamuk eilen tv:sta löydettynä:

Kirjailijan tehtävä on välittää ihmisiä ihmiselle omaa ihmistään käyttäen.

Olisikohan yli 10 000 – sivuisen Arktisen puskurikapasiteetin kirjoittaja tässä mielessä kirjailija?

Aamun kuva (5.12. 1995): Paavo Väyrynen made by Hilkka & Antti Liikkanen, kuvat Reijo Raekallio