Mestarin muistolle

Sää ei muutu, eikä ihmisen elämä. Yön -3,2C tosin päivän mittaan vajuu -10C:een. Itärannikolle odotetaan uusinta-ensi-iltaa elokuvalle ”The Day after Tomorrow”. Pommi-syklonissa -37C, tuuli hirmumyrskyn lukemissa. Luoja kostaa, arvelennevat presidenttiä äänestäneet kreationistit.

Huomaan että suuri, valtavan työn luonut taiteilija on kuollut 96 vuoden ikäisenä.

Olin kymmenkunta vuotta sitten hänen teostensa äärellä ministerin ja oltermannin kanssa.
Me kolme elämme yhä, vaikka kaksi meistä kävikin rajalla juuri tuon tilaisuuden jälkeen.

Onneksi suurten taiteilijoiden jäljissä kulkee omaa polkuaan uteliaiden kisällien joukko etsien itsestään uusia ja tulevia suuria taiteilijoita, joista kertovat aamun kuvani työt.

Erikseen on vielä mainittava Kalle Lampela (aikalaisineen), joka on arvoisa seuraamaan nyt iäisyyteen noussutta siveltimen mestaria (kts Lapin yliopisto, Raimo Väyrysen muotokuva, 2017).

Joku ihmetteli eilen kuolemanpelkoaan julkisuudessa.

En tässä muista kuka ja miksi, mutta ehkä se liittyy Urho Kekkoseen.

Kun minä tapaan heräillä eri syistä pikkutunneilla, koiravahdin synkeisiin syövereihin, lohduttaudun esimerkiksi sillä, että olenpahan hereillä kun kuolen.

Iso osa ihmisen, erityisesti miehen kuolemista tapahtuu aamuyöstä, juuri ennen sarastusta.

Olen yrittänyt seurata, onko Suomen nykyinen eliitti mukana suomalaisen aleksiskivisen, sibeliaanisen, järnefeltiläisen, veijomerisen tai vaikkapa jörndonnerilaisen lautan kyydissä, kun se viipyilee mustan virran rannalla.

Olen pahoillani huomatessani kovin, kovin usean puhuvan pään ja niiden kääntäjien puuttuvan joukosta.

On vaikeata tulla kallelampelaksi saati hänen muusakseen tai tukijakseen, jos ensin ei tutustu edeltäjiin ja edessäkäypiin.

Valtiomies, hyvä äiti ja hyvin kirjoittava poika puhkeavat kukkaan ja loistoon sen varmemmin, mitä enemmän he erottavat tulenkantajien merkityksen itselleen, ei äänestäjilleen.

”Mehr Licht”

Requiescat de pachie, Tapani Raittila