Ma rukoilen, ma pyydän, älkää palatko

Sää Brysselissä on lumen puolella. Täältä on helppo palata paljon lumen ja kylmän pariin.

Lähellä kokoustamispaikkaani 13 vuoden ajalta on Leopoldin puisto, jonka lammessa muut linnut vaihtuvat, mutta kyhmyjoutsenet eivät. Niiden siiviltä on ihminen tuhonnut lentokyvyn.

Joukahaiset kerjäävät pullaa kuin sorsat ja nukkuvat öisin pää siiven kätkössä.

Tänään avataan kylän joulukadut, joilta puuttuu vain yksi: turvallisuus.

Vuosi vuodelta hampaisiin asti aseistettuja nais- ja miesramboja on enemmän.

Joutaa täältä jo pois, aina vain riitaisammista kokouksista ja tympeämmästä runsauden ilmapiiristä, kahtia jakautuneen afrikkalaisia vielä äsken lystikseen tappaneen siirtomaavallan patojen ääreltä.

Muut jatkakoon etanoiden, simpukoiden, vammautettujen lintujen ja lumisateilla siunattujen katujen pimeydessä.

Ei siinä: kiinalaiset sote-tuottajat, pandanlahjoittajat, sellunkeittäjät ja Tallinnatunnelin kaivajat meillä on Suomessakin jo ylpeytenämme.

Ylpeys käy lankeemuksen edellä ja köyhät mesoo.

Masentunut?

Ehkä, ehkä ei, tässä Kemijoen Sierilän raakkujen maailmassa: niitä syödessä kannattaa rasvaan sekoittaa runsaasti kynsilaukkaa, narsistikasvien heimoa. Carlic pitsassa.

Vaikka tai koska se haisee.

Aamun kuva: Madsen (DK) ja Liikkanen (FI) keräävät voimia palatakseen ”to the smart arctic”, for ever