Noskelaisia, patkuleita ja muita luokkappettureita

Sievä talvisen aamuyön sää, joten on mukava lähteä kurvailemaan porojen seassa Ylämaihin (aamulla 5 ja TJ), -5,5C.

Lapissa on nyt luokkapettureita.

Oma mentorini politiikassa heti sen alueen urani alkumetreiltä alkaen tuhisi usein noskelaisista. Patkuleista. Luokkapettureista. Hän tuntui olevan sitä mieltä, että sellaisia tarvitaan, koska heillä henkensäkin uhalla on kykyä puolustaa kohtuutta. Vaikkapa kommunisteja tappamalla.

Asia on sitttemmin tullut usein vastaan ja leimakirveitä on käytetty. Sen kanssa on voinut elää siksi, että on seuraava wiki-teksti:

Noske syntyi Brandenburg an der Havelissa. Hän oli sosialidemokraattisen puolueen jäsen ja parlamenttiedustaja vuodesta 1906 ensimmäisen maailmansodan loppuun. Hän kuului sosialistiseen oikeistosiipeen ja otti osaa spartakistikapinan ja Münchenin neuvostotasavallan verisiin kukistamisiin vuonna 1919. Noske oli kommunistijohtajien Rosa Luxemburgin ja Karl Liebknechtin vastustaja. Hänen lähettämänsä oikeistolaiset freikorpsit surmasivat noin 1 000 kommunistialähde? Münchenin neuvostotasavallan kukistamisen yhteydessä.

Weimarin tasavallan vakiinnuttua Noske toimi Ala-Saksin osavaltion presidenttinä Hannoverissa.[1] Nosken epäiltiin osallistuneen toisen maailmansodan aikana Adolf Hitlerin vastaiseen salaliittoon. Hän kuoli 1946.

Eivät kaikki toisiaan tappavat tai vahingoittavat eri mieltä olevat ole oikeassa tai väärässä, mutta tappamista lukuunottamatta vähän kait pitäisi salliakin. Tai ehkä ei.

Katsotaanhan.

Perheessäni on kaksi leikkimielistä kieltoa. Kahta nimeä ei saa sanoa ääneen ilman rangaistusta. Toinen lopettaa uraansa ensi elokuussa ja toinen aikoo rääväsuiden mukaan tuhota maakunnan pikkukuntien olemassa olon markkinatalouden astaloilla, kiinalaisten markkinavoimien piikkiin.

SoTe-taistoista on tullut SoMe-taistoja. Siksi #metoo on hyvin tullut juttuun ja siksi erilaiset suljetut ryhmät ovat menestyksellä kaivaneet maata ”vanhojen, väärien ja luutuneiden ihmisten ja käytäntöjen alta”.

Eilen ilmestyneessä, moninkertaisesti palkitussa paikallisessa ilmaisjakelulehdessä (ei, ei ilmainen vaan maksuton, tuotot menevät Tampereelle) kolumnisti kertoi suljetulta palstalta terveisiä. Hän kertoi, miten miehiä käsitellään naisten keskustelupalstoilla eikä tarina ollut 71-vuotiasta pappaa pelkästään mairitteleva.

Kyse luokkapetturuudesta ja suljettujen keskustelujen avaamisesta julkisuuteen on oma maailmansa, johon me vielä emme ole tottuneet. Luottamus savuisten ja hämärien kabinettien päätäntään on mennyt eikä mikään ”salainen” enää ole turvassa.

Olen useissa suljetuissa keskusteluissa mukana. Luontoni mukaan olen joukossa usein paitsi kryptinen, myöskin räyhäävimpien joukossa. Minulle ei kuitenkaan tulisi pieneen mieleenikään raportoida noista keskusteluista minnekään, olinpa vaikka kuinka kommunisti tai noskelainen. Tämä SoMe-maailmassa ei näy enää kaikkien joukossa olevan pyhä asia.

Luottamus.

Ymmärrän, ettei luottamus ole pyhä asia. Ja pidän sitä hyvänäkin. Eipähän enää salaseuroilla ole entisenlaista mahdollisuutta istua tuleen ulkopuolisten housuilla ainakaan ilman kiinnijäämisen pelkoa.

Siitä huolimatta en edelleenkään kerro eräistä suljetuista sivuista, joilla olen joutunut turpiinsaajien joukkoon, sakinhivutuksen kohteeksi, oman aikani noskelaiseksi.

Sen sijaan pidän omia ajatuksiani avoimina tai ainakin liikkeessä kertomalla niitä jo yhdettätoista vuotta aamuyö aamuyön jälkeen niin spontaanisti, että kirjoitetusta muutan päivän mittaan vain selvät kielioppivirheet. Ihanteeni blogistaniassa, Jukka Kemppinen ei tee sitäkään. Siellä ne ovat niinkuin INRI Jeesuksen ristissä: ”Kirjoitin minkä kirjoitin”.

Quod scripsi, scripsi

Kuva (-aLii- 15.11.-17) Yli 22 soun kolikko ajalta, jolloin Jean d´Arc pelasti laukaustakaan ampumatta tai miekkaansa käyttämättä Kaarle VII:n ja Ranskan joilta hän  sai palkkiokseen surman roviolla, jälkikäteisen armahduksen mestaajiltaan ja pyhimyksen arvon paavilta