Eurojackpot

Liki kolme astetta pakkasta, ei tuule ja aamukone nousee ajallaan.

Eurojackpotin 41 000 000€:n päävoitto on tullut Suomen ja maailman suurimman puukirkon juurelle, kertoo aamun uutistenlukija ennen Mogadishun liki 500 kuolleen katastrofiuutista. Ei siinä, ei sillä rahalla Rovaniemelle kahta uimahallia rakenneta eikä riittävästi lääkäreitä edes omiin tarpeisiin palkata. Saati Vuosaaren Mogadishu-avenuelle.

Pelkosenniemelle tuolla rahalla koulun, kaksikin saisi, mutta ei koululaisia. Heitä ei rahalla saa (kts Yösyöttö-elokuva).

Kaiken kaikkiaan suomalaisen perukan uhkapelaaminen tuottaa vuodessa poliittisilla päätöksillä jaettavaksi 1 000 000 000€:n verran rahaa ja kymmeniä tuhansia ”jassoilla” köyhtynyttä. Eniten miljardista jaetaan keskustalaisesti, toiseksi eniten kokoomuslaisesti ja kolmanneksi eniten sosialidemokraattisesti. Onneksi eri pelirahan saajien toiminta ei ole puolueellista, vain johto. Kulttuuri, urheilu, kansanterveys.

Kolmea mietin ja lähden aamupuurolle Erottajan Essolle.

  1. Ovatko kaikki elävät oliot algoritmeja
  2. Onko äly vai tietoisuus arvokkaampi
  3. Mitä sitten, jos älykäs algoritmi tuntee minut paremmin kuin minä itse

 

Aamun kuva sisältää kaksi älykästä algoritmia

algoritmi = esim ruokaresepti: otetaan poronvasanpaisti, puukko, suola, pata, laitetaan tuli nuotioon ja syödään pottuvoin, suolakurkun ja puolukan kera

 

Seventysecond time: First Snow

Mittari nollilla, pian lähtee aamukone viemään Rovaniemen taidemuseolla eilen taidenäyttelyn avannutta Lohea Helsinki-Vantaalle. Lunta on maassa, puussa ja katolla. Eilen ei ollut.

Siis ensilumi? Ilmatieteen laitoksen kanta ei ole tätä kirjoitettaessa tiedossani, mutta passaa tuota epäillä. Laitoksen osaajien kantaa ja sen perusteita. Niinpä otan vallan käsiini tässä asiassa ja julistan oman elämäni seitsemännenkymmenennen toisen ensilumen langenneeksi maahan kotinurkillani.

Kaksi Suomen ääripäätä ottaa tänään toisistaan mittaa Rovaniemen jalkapalloareenalla, joka ei vain saa itselleen vetävää nimeä syntymään. No, ei se Anfield Road mikään Globen ole sekään, eikä Hartwall Areena. Olkoon Keskuskenttä, onhan joka toinen vastaantuleva aikuinen Lapissa ainakin joskus sitä äänestänyt. Keskustaa.

Ääripäät, maan läntisin ja pohjoisin, ovat Ruotsille wannabe kuuluvan Aleksanteri II:n vaimon, Maria Aleksandrovnan Pallopojat ja saamelais- & joulupukki-maakunnan porot. Mariehamn lienee saanut nimensä Venäjän keisarinnalta ja Rovaniemi taas kivikasasta Ylikylän niemessä.

Vakavasti kirjoittaen. Kun FC Barcelona ja Real Madrid 1902 alkaen ovat Clásicossa ottaneet mittaa toisistaan, tai El Salvador-Honduras – peli on johtanut sotaan, se ei ole kaukana siitä, mitä Lapin SoTe:ssa tänään tunnetaan PS K:n ja RoPS:n Jänkäderbyn lehtereillä. Länska vastaan Lapin sairaanhoitopiiri.

Katalonia vai katatonia?

Minulla on tänä aamuna mielessä muitakin sellaisia teemoja, jotka ovat sekä yhteiskuntamme toimivuuteen että sen arvoihin liittyvinä hyvin isoja ja erittäin vaikeita.

Mutta koska näen sekä eetterissä että painetuissa lehdissä noista asioista arvonsa tuntevien kirjoittavan vastoin parempaa tietoaan tai sitten tietämättöminä, en pistä näin perjantaina lusikkaani soppaan.

Aamun kuvassa on Hesarin ja Lapparin jakajan auton jäljet vielä liki sulassa kadun ensilumessa ja kuvan ottajan varjo. Niistä sitä sopii etsiä symboliikkaa. Loskasta, painetun lehden jakajasta ja sitä laatikolta hakevan ihmisen hahmosta.

Lapsia on tulossa kolmittain kakkukahville viikonloppuna. Sitä arvostan.

 

 

Lispe, Eki & Pepe

+ yksi aste vetistä holotnaa, kun 1950-luvulla jopa Kouvolassa oli hiihtokeli aina tähän aikaan, tämän nimenomaisen päivän aamuna.

Populistipuolueen kulttuurivastaava jakoi illalla Turussa, missäs muualla, liki tusinan Suomi-luovaa. Yksikään palkituista ei ollut Helene Schjerfbeckin toipilas tai edes hänen jalanjäljissään. Iivisniemen legioonissa ei kuvittajista eli leonardoista saati gallen-kalleloista tykätä?

Taulumaakareista.

Olisi edes Jarlalle, mutku ei. Koska Fingerpori.

Palaan 1950-luvulle, jolloin lunta oli muuallakin kuin Ahon tai Palosaaren dynastioiden mutkamäissä.

Velivainajani ja minun läheisimpään kokemus- ja opettelu-piiriin kuuluivat otsikon kolme, edelleen elossa olevaa seitsemänkymppistä. Opettelun kohde oli yllättävän usein kiusaaminen, koska sodasta ei saanut puhua. Siis Karhumäestä, tiedustelusta, itä-Karjalan vankileireistä, etappisioista tai sisäballistiikasta.

Kiusaamisen kohde oli yllättävän usein juuri tuo velivainaa, mutta kyllä joukon nuorinkin joutui iltaisin varmasti pieniä puukkoja selästään äitinsä avulla irroittelemaan.

No, se eniten mobbningia kokenut kuoli jo viime vuosituhannella Tanskanmaalla. En edes hautajaisiin mennyt, niin jäi paljon myötähäpeää sielun pohjalle. Siellä se vieläkin on, sikalan katon tarina.

Kirjoittamatta.

Me muut neljä, me olemme Trumpin ja Väyrysen ikäisinä elossa. Yhdessä emme tapaile muistelemassa operatio Stella Polarista, jonka jälkiä taas nykyisin vihukoirat nuuhkivat verenhimoisina.

Ihmisessä on kaksi minää. Toiminta ja tarina. Toiminta on sekava läjä rikollisia valheita ja biologian pakottamia töppäyksiä. Tarina on valheen avulla rakentuva yritys koota toiminnan langanpäitä yhteen. Niinkuin nyt tämä Arktinen Puskurikapasiteetti.

Keittiön pöydälle, joka Ylämaihin lähtöjen aamuina on myös työpöytäni, on ilmestynyt paketti, jossa on kaksi tarinaa alkuviikon mittaan nauttimieni Yösyöttö– ja Tuntematon sotilas-tarinoiden päälle ja tilkkeeksi.

Valheitahan ne ovat. Mutta niin se on tämä oma elämämmekin, jos sitä muistelemaan ryhdymme. Eki, Lissu. Pepe ja mie.

Joku voisi tosin asiasta taulun tehdä. Sellaisen Schjerfbeckin ”Toipilas”- tai Simbergin ”Haavoittunut enkeli”-taulun.

Lispe, joka tänään kello kuusi ip saapuu minun korkean  ikääni, vastaanottakoon tämän lumettoman arktisen pikkukaupungin lokakuun aamun tervehdykseni, missä sitten lieneekin.

Gëzuar!, niinkuin asia eräässä ”Stella Polaris”-tarinan maassa ja sen tarinoissa huudahdetaan.

Aamun kuva käsittää yhdeksän, 2 + 7, tarinaa, joista kovin moni on aikalaisteni valheella kokoon kyhäämä selitys teoista, joista totta ei voi puhua, saati kirjoittaa.

Mutta ehkä niistä voisi maalata taulun?

 

Se pääsi siskokin sitte sahalle töihin

Nollakeli, mutkamäissä lunta, kittiläläisjohto ulkomailla.

Maailman, Euroopan, Suomen ja Lapin markkinoilla on ikäänkuin vaivihkaa tapahtumassa melkoinen myllerrys. Työnjako kaupunkien ja perukkojen välillä on muuttumassa tornadon vauhdilla ja ihmisten pakko siirtyä markkinan perässä on lisääntymässä räjähdysmäisesti. Ei pelkästään ruoan ja veden perässä ja sotaa pakenevia vaan myös uutta elämän minimiä etsiviä on nyt useita, pian satoja miljoonia.

Lapissa sen näkee siitä, että pitkään avoimina olleita sahojen työpaikkoja ei enää tarvitse täyttää, ne viedään käsistä. Työhaluisten määrä ja laatu ovat parantuneet, velttoilemalla ja palkkakuitteja keräämällä ei enää pärjää. Eikä sen puoleen, suomenkielelläkään. Sitä ei palvelukioskeissa pian enää edes osata.

Oma pesä pitää pestä lopuksi. 1950-luvun lopulta eri tavoin tilipusseja kuittailtuani ajattelin vuodenvaihteessa taas tehdä ”vanhaset” ja jatkaa uraani. Mutta nyt se on enää kaukainen haave.

Tai no, painajainenhan se ehkä pian on.

Kun jälkeeni jää tyhjä tila, se täyttyy salamannopeasti. Kun itse olen ollut noita jätettyjä tyhjiä tiloja aikanaan täyttämässä, kilpailu kohdistui minun työvoimaani. Nyt se kohdistuu minun työpaikkaani.

2005 Euroopan viisaiden neuvosto, jota johti joku Freibergis tms ja jossa jäsenenä Suomesta oli Jorma Ollila, totesi, että maailman pelastaa vain kaupungistuminen. 2017 tuo ennustus alkaa olla totta. Vain ne asiat tuotetaan perukassa, joita kaupunkilaiset, 90% kansasta, tarvitsevat pysyäkseen edes elossa.

Nyt viisaat ennustavat, ettei ihmistä, 70 000 vuotta sitten syntynyttä, pelasta enää edes kaupungistuminen. 70 000 sitten purkautui Indonesiassa suuri tulivuori ja aiheutti ydintalven, joka ”putsasi pöydän”.

Tätä kirjoittaessa kuvaruudulleni napsahtaa viesti:

”Tervetuloa meille töihin”.

Miepä tästä otan ja lähden. Sahalle töihin. Vielä vuodeksi.

Aamun kuva: (-aLii- 1.10.-17): ruutu, jossa kutsutaan töihin – asenteen kanssa!

Sotaromaani

Tyyntä, +12C. Kotona kai auto on luminen.

Katsoin illalla, kun Robin ammuttiin ja Louhimiestä kehuttiin (aamun kuva). Alter egoni Honkajoki ei julistanut pienen ja urhean Suomen hopeasijaa vaan…katsokaapa itse (ensi-ilta 27.10.)

Tuntematon sotilas, ennakkonäytäntö 3.0, Helsinki.

Tämä oli Linnan tarinan neljäs nauttimani versio, viides asui meillä kotona 1984:een ja piti huolen siitä, että luin alkuperäisen kirjan 1950- luvulla.

En ryhdy kriitikoksi vaan jatkan tänään psykiatrin töitäni.

Aiheeseen saatan palata. Kuvassa (vasemmalta) Rahikainen, ohjaaja ja kustantajan edustaja.

Möttönen

Teetättelee räyhämedian mielestä myrskyä, oikein kolmatta astetta. Aamuhartauden pitäjällä on mielenkiintoinen neuvo APK:n pitäjälle(kin): ”Mitä jos olisit välillä hiljaa”. Tätä mietin tänään Kosmoksessa ja Tuntemattoman ensi-illassa, huomenna Yösyöttö-elokuvan katsomossa rivillä 6.

Nyt kuitenkin ”kahvi ja puuro” Erottajan Essolla.

Viisikymmentä vuotta sitten, kun Bulevardilla kuutosen raitiotievaunu kulki, mutta pakkasen takia sen ovet eivät auenneet, mie kävelin Pitkälle  sillalle opiskelemaan 4 km ja ylikin. Nyt koko maailman kansa kauhistelee hurrikaaneja. 29.1. 1999 oli lämpöä Sodankylään ajellessa -55C,

Pitsinki (aseveliakseli) voitti vaalit ja ryssä oli ryssä oli ryssä. Inflaatio laskettiin siitä, mikä oli Stadin Assan lihapiirakan koko, koska hinta oli jäädytetty: 1:50 (mk). Nyt sen nimi on Möttönen ja hinta on 30 (mk).

Ei ihme, että aseveljemme Itävallassa voittavat vaalit ohjelmalla, joka on sosialistisempi kuin Pitsingin ohjelma aseveliakselin piikkiin.

Kun Möttösen hinta oli 1/20-osa tämän päivän hinnasta, mutta siihenkään ei lääkäriksi opiskelevalla ollut joka päivä rahaa.

Onneksi viisikymmentä vuotta sitten oli kavereita, joilta sai lainaksi kympin, pari.

Lainan maksu oli helppoa kuin heinänteko. Vei vain Helsingin Puhelinyhdistyksen osakkeen Pohjoimaiden Yhdyspankin Kauppalantien (Helsinki 32) konttoriin. Sillä sai vekselirahaa puolitoista tuhatta markkaa.

Sillä rahalla pääsi spåralla Pitkälle sillalle. Siellä oli opiskelija-kahvila, jossa lihapiirakka ja keskiolut, mausteineen, maksoi 2:25 (Mk).

Ei sitä silloin kutsuttu Möttöseksi. Mutta jo silloin jazz oli jazzia.

kuva: paksusuolestani polikliinisesti poistettu ”lihapiirakka/möttönen”, 2017, PAD: viaton lihapiirakka (Eromanga)

Aamun kysymys: kuka on Suomen pääministeri 2020-luvun vaihteessa? V ihje: Itävallan ilmeisesti tuleva liittokansleri on EU:n tulevien huippareiden nuorin valtionjohtaja. Tämä vihjeen kohde, ”godfather”, voisi pistää paremmaksi.

YLE aamun uutiset kertovat, että Filippiineillä joka kolmas lapsi on alipainoinen. Uutinen unohtaa kertoa,  että Tyynen valtameren saarivaltioissa ylipainoisuus on vieläkin tavallisempaa kuin EU:n ja Amerikan McDonalds-valtioissa. Ylipainon aiheuttamat kuolemat ja sairaudet ovat jo aikapäiviä ylittäneet nälkäkuolemien määrän tässä meidän ihmiskunnassamme (Harari 2016).

Kosmologi Pentti Holappa

Pari astetta plussaa.

Pentti Holapan Radio Yle yhdessä postuumisti sanoma tulee sunnuntaiaamun uusintana vuodelta 2012.

Holappa kuoli vajaa yhdeksänkymmentävuotiaana viikolla.

Olemme sattuman satoa, kertoo Holappa miettineensä.

Kaikki muu onkin samaa, mitä usein täällä mainitsemani Harari (42v) kertoo.

Kirkko keskellä kylää kuitenkin väittää vielä virallisesti, että homoseksuaalit eivät ole sattumaa vaan synnin hedelmä.

Holappa, Harari ja minä taas taidamme tietää, että 96% meistä seitsemästä ja puolesta miljardista nyt elävistä on biseksuaaleja. Eli inhoamme ja kartamme itseämme tässä(kin).

Kirkko kuitenkin pysyy keskellä kylää.

Maailmaa ei järjellä selitetä vaan sattumalla. Sillä on monta nimeä.

Haastattelija väittää Holapalle (2012), ettei maailmassa koskaan ole ollut näin huonosti.

Hän on hyvin väärässä sen perusteella mitä minä tiedän ja olen kokenut.

Mikään tässä sattuman, tai enemmistön mielestä jonkin jumalan, maailmassa ei ole koskaan ole ollut paremmin kuin se nyt on. Ihan miten vaan sitä mitataan.

kuva (-aLii- 15.10. aD 2017): Kirkko keskellä kylää tornissaan risti, joka kuvaa verenkarvaisia ihmisen syntejä

*

Jälkikirjoitus

Minulla on ystävä, jolla on ollut hyvin useiden vuosien ajan haave. Se on jopa tällaisen globetrotterin, maankiertäjän  mielestä ollut aika hurja, jopa mielettömältä vaikuttanut haave. Nyt hän on tehnyt tuosta haaveestaan niin todellisen kuin sen ikänään voi ihminen tehdä. Hän kokosi telttansa ja läheisensä ja lähti.

En pitänyt tuosta hänen haaveestaan kovin paljoa, koska se iskee loven siihen työhön, mitä itse olen tänä vuonna puoli vuosisataa tehnyt. Työtäni olen tehnyt siksi, että sen tekeminen on ollut minun haaveeni.

Kun nyt luen ystäväni raportteja toteutuneesta haaveesta, alan sitä yhä enemmän hyväksyä ja lisäksi olen alkanut pitää siitä.

Mikä on tämän jälkikirjoituksen mieli?

Muilla ihmisillä olevia haaveita kannattaa katsella suvaitsevaisesti ja etsiä niistä  pointteja ilman, että niitä pidemmän päälle pitää oman, jo toteutuneen haaveen kannalta oikeastaan muuna kuin hyvänä tukena.

m.o.t. – rules.

Jokaisella tulivuorella on mielensä ja jokaisessa järvessä on omat bilihartsiaasiksensa.

MCMXLVI

Ihan aito syyslauantain aamu. +5C, ei sada – vielä.

Pitkästä aikaa ehdin lehtipihviostoksilta aamupuurolle Erottajalle.

Seurue oli vanha ja tuttu, kaikki 1946 ( aD MCMXLVI) syntyneitä.

Sovimme, että vain 1946 syntyneitä pohditaan. Omat taudit, veromätkyt ja kivut oli nopeasti käsitelty ja siirryimme muihin 1946 syntyneisiin.

Sopimus oli, että ”sit tibi terra levis” eli kuolleita ei käsitellä.

Tuo latinankielinen lausehan tarkoittaa, että edesmenneiden ikätovereidemme hautojen päällä on niin ohuelti multaa, että kylän koirat kyllä löytävät heidän luunsa kaluttavakseen ilman meidän lapioitamme tai tunkkejamme.

Tyydyimme siis eläviin, Suomen ja suhteessa maailmankin toiseksi suurimman vuosi-ikäluokan kollegojemme asioiden pohdintaan.

Yhtään pahaa sanaa ei sanota, yhtään kyynistä johtopäätöstä ei vedetä ja konkretian kielellä lopputulemaksi tulee, että ovia pitää olla, mutta niitä pitää voida niin sulkea, avata kuin lukitakin. Ja suljettuina niiden pitää olla niin visuja, ettei tulevan talven viima niistä tule vanhojen tovereiden ja heidän perillistensä energialaskuja turhaan nostamaan.

No, sen verran, että rahasta puhuttaessa me kaikki ymmärsimme pienten rahojen perään, mutta isoista emme tällä kertaa puheskelleet (EU:n 1000 000 000 000€:n budjetti, koheesioraha-kasa).

Toivotimme kuitenkin, että ysärit oivaltavat ottaa noista jutuista kopin.

Kotiin lehtipihvien kanssa ajellessa auton radiossa puhuu Emil Diktoniusta lainaten keskisuomalainen lehtori Pollari (Radio Yle 1, aamuhartaus). Hän näyttää päätyneen samaan kuin me hetkeä ennen Esson tupakkahuoneella:

Vahvojakin käpäliä kirveltää

Aamun kuva: (-aLii- 14.10.-17): Ikätoveri Toisen maailmansodan historian äärellä kerää pikkurahoja – isoista ei enää niin väliä.

Yhden miehen sota

Ei tullut pakkasyötä, joten voin siirtyä Ylämaihin kesäkumeilla. Kirjoittamistani ei näin varhain häiritse aamun Alamaihin lähtevä lento. Taustalla soi Tchaikovsky symphony 6 in B minor,Op. 74, Pathétique.

Olen etsinyt elämälleni teemaa ja kun tänä aamuna heräsin jokseenkin ahdistuneena ja vähän etuajassakin, sielustani tai paremminkin mielestäni kasvoi käsite ”yhden miehen sota”.

Vuosi toisensa jälkeen olen kulkenut yksin. Ihan tarkoituksella tai pakonomaisesti. Jos matkassa on ollut muita, olen  näin jälkikäteen arvioiden  pyrkinyt pitämään heidät etäällä omasta taipaleestani ja varannut oman tilani. ”Sota ei yhtä miestä kaipaa, jos ei mies sotaa”.

Minä olen ilmeisesti ollut ja olen se, joka yhden ihmisen taistoansa kaipaa.

Vähitellen, kun olen kuorinut sipulia, olen alkanut nähdä, mistä tuollainen kasvaa.

Lyhyesti sanoen vuodesta 1916, mutta pidemmällä kaavalla varmaankin useiden aiempien sukupolvien siirtymänä. Hulluna runoniekkana Suurkirkon varjossa.

Ne ihmiset, tilanteet ja kriisit, joita omassa elämässäni on tullut vastaan, eivät ole kaivanneet toista naista tai miestä, taistelutoveria. Ne tapahtumat ja historiat, jotka taustojani kaivaessani ovat auenneet edes aavistuksina, ovat olleet saman kaltaisia keskenään. Niissä vaeltaja on tehnyt yksin, saanut pataan yksin, nuollut haavansa yksin.

Yritän laajentaa.

Vaikeina hetkinä ei tällainen kulkija etsi ystävää, olkapäätä tai selitystä muista, syyllisiä toisista. Toisaalta, hän tuhoutuu kovin nuorena, jos ei jostain ilmesty toista yksinäistä, joka vaistoaa taktiikan, strategian ja draaman kulun. Hän, mentori, ei sellaiseen puutu, vaan antaa jotenkin vinkin, viestin, merkin siitä, että ”sinut on nähty”.

Oman isäni taivalta tutkiessani olen nähnyt tuon tarinan aika nuukaan. Sota sodan perästä, ihanne toisensa jälkeen murtuen ja lopulta katkera lähdön hetki.

Omat sotani ovat olleet aika lieviä, rauhallisia, mutta hyvin lujasti 16-vuotiaan sieluani tai paremminkin mieltäni koettelevia. Sen vanhemmaksi ei taistelijan mieleni ole koskaan tainnut kasvaa. Se näkyy jokaisen yhteenoton jälkeen.

Ateenalaisten laulun viesti ”kutreissa tuoksuvat nuorteat kukkaset on” näyttää seuranneen polkuani, mutta niin myös elämääni edeltävien ihmisten polkuja, joita vähitellen kaivautuu esiin, kun niitä sitkeästi selvittelen.

Elämässä on vastaani tullut toisia samanlaisia ihmisiä kuin itse olen. Sellaisen vaistoaa mielensä avulla, ei siihen sielua tarvita. Olen ollut havaitsevinani, etteivät he minua tuimassa taistossa kaipaa, mutta jälkikäteen saatan olemassaolollani noille mieleensä haavan saaneille ehkä jonkin myötäelävän viestin välittää.

En välitä sitä itsestäni vaan jostain sellaisesta, jonka olen saanut lahjaksi niiltä sukupolvilta, joita ei enää ole. Ei oikein edes muistoissa. Ei ainakaan tietoisuudessa.

Ne kerrat, kun joku on lähestynyt vaivihkaa, huomaamattan, minua välittäen mielelleni selviytymisen viestiä ja keinoja, ovat varmaankin takertuneet omaan näkyyni. Sitä kai nimitetään työnäyksi. Syyksi tehdä ihmisen työtä ihmisten kanssa. Ei vastaanottavana sielun ammattilaisena vaan mielessään tehtävää, missiota, sekä kantaen että suorittaen.

Ei, ei tämä ole sukupuolikysymys. Tämä on sukupolvikysymys. Neljänsadan sukupolven tarina. Vähitellen itse kenellekin meistä mielessä, ei sielussa kirkastuva.

Aamun kuva (-aLii- 6.10.-17, Venetsia) muistuttaa minua eräästä yksinäisen ihmisen hetkestä, jolloin jostain ilmestyi joku, joka välitti viestin. Sellainen ei jää mielestä koskaan, vaikka sielu sen kadottaisikin.

Kesää odotellessa

Se, mikä +16C:ssa viikko sitten oli keltainen ja pyöreä, on nyt +2,4C:ssa sininen ja puolituinen. Sää.

Radiossa pauhaa Goethen-Wagnerin (nuo kauheat kaksoset) Faust.

Ei vuottakaan, kun sade taas pilaa ohrasadosta 30% Lapinlahdella.

Niin, ja se kirottu aamukone: taas menee jonkun minuutin myöhässä.

Kotiin vaellukselta palattua olen päivän lehdet (10 pv) lusinut ja facebookin perintöyhteyshenkilöasetukset hyväksyttävästi perustanut.

Vaellukselta jäi vaikutelma, että maailman asiat nyt ovat paremmin kuin koskaan neljään miljardiin vuoteen. Ihmisen asiat erityisesti ovat parhaat 300 000 vuoteen.

Aamun mediasta ei tilanne avaudu sen kummoisemmin.

Samat puhuvat päät ovat nyt printtinä samoja ajatuksia kertomassa kuin elävinä olivat vielä eilen. Matkustin nimittäin tämän päivän melanchthonin ja dostojevskin välissä. He olivat matkalla Vapaavuoden valtuuston kokoukseen ja sanailivat vapautuneesti. Melanchthonin kirjoitus oli tuoreeltaan FT-lehden ”lettereissä” ja sekös eiralaista viehätti. Dostojevskille mainostin luettavaksi tuhatta sivua Hararia, mutta hänellä oli 660-sivuinen Tolstoi kesken, joten jätin miehen rauhaan.

Ensi kesää siis voin rauhassa ryhtyä odottelemaan ja kulunutta voin lakata muistelemasta (”Keltit”, muistattehan).

Kaamoksen, mustanlumen talven, kulvakkolauhan viettäminen on hissuttelemista ja hyssyttelemistä, takkatulen sytyttelyä, 16y kypsyneen keltaisen varovaista maistelemista ja sen vakuuttamista, ettei maailma saati avaruus tästä mihinkään pakene.

Minä ehkä yritän.

Aamun kova (-aLii- 12.10.-17) on ylläolevan teksti yhdessä kuvassa