Lispe, Eki & Pepe

+ yksi aste vetistä holotnaa, kun 1950-luvulla jopa Kouvolassa oli hiihtokeli aina tähän aikaan, tämän nimenomaisen päivän aamuna.

Populistipuolueen kulttuurivastaava jakoi illalla Turussa, missäs muualla, liki tusinan Suomi-luovaa. Yksikään palkituista ei ollut Helene Schjerfbeckin toipilas tai edes hänen jalanjäljissään. Iivisniemen legioonissa ei kuvittajista eli leonardoista saati gallen-kalleloista tykätä?

Taulumaakareista.

Olisi edes Jarlalle, mutku ei. Koska Fingerpori.

Palaan 1950-luvulle, jolloin lunta oli muuallakin kuin Ahon tai Palosaaren dynastioiden mutkamäissä.

Velivainajani ja minun läheisimpään kokemus- ja opettelu-piiriin kuuluivat otsikon kolme, edelleen elossa olevaa seitsemänkymppistä. Opettelun kohde oli yllättävän usein kiusaaminen, koska sodasta ei saanut puhua. Siis Karhumäestä, tiedustelusta, itä-Karjalan vankileireistä, etappisioista tai sisäballistiikasta.

Kiusaamisen kohde oli yllättävän usein juuri tuo velivainaa, mutta kyllä joukon nuorinkin joutui iltaisin varmasti pieniä puukkoja selästään äitinsä avulla irroittelemaan.

No, se eniten mobbningia kokenut kuoli jo viime vuosituhannella Tanskanmaalla. En edes hautajaisiin mennyt, niin jäi paljon myötähäpeää sielun pohjalle. Siellä se vieläkin on, sikalan katon tarina.

Kirjoittamatta.

Me muut neljä, me olemme Trumpin ja Väyrysen ikäisinä elossa. Yhdessä emme tapaile muistelemassa operatio Stella Polarista, jonka jälkiä taas nykyisin vihukoirat nuuhkivat verenhimoisina.

Ihmisessä on kaksi minää. Toiminta ja tarina. Toiminta on sekava läjä rikollisia valheita ja biologian pakottamia töppäyksiä. Tarina on valheen avulla rakentuva yritys koota toiminnan langanpäitä yhteen. Niinkuin nyt tämä Arktinen Puskurikapasiteetti.

Keittiön pöydälle, joka Ylämaihin lähtöjen aamuina on myös työpöytäni, on ilmestynyt paketti, jossa on kaksi tarinaa alkuviikon mittaan nauttimieni Yösyöttö– ja Tuntematon sotilas-tarinoiden päälle ja tilkkeeksi.

Valheitahan ne ovat. Mutta niin se on tämä oma elämämmekin, jos sitä muistelemaan ryhdymme. Eki, Lissu. Pepe ja mie.

Joku voisi tosin asiasta taulun tehdä. Sellaisen Schjerfbeckin ”Toipilas”- tai Simbergin ”Haavoittunut enkeli”-taulun.

Lispe, joka tänään kello kuusi ip saapuu minun korkean  ikääni, vastaanottakoon tämän lumettoman arktisen pikkukaupungin lokakuun aamun tervehdykseni, missä sitten lieneekin.

Gëzuar!, niinkuin asia eräässä ”Stella Polaris”-tarinan maassa ja sen tarinoissa huudahdetaan.

Aamun kuva käsittää yhdeksän, 2 + 7, tarinaa, joista kovin moni on aikalaisteni valheella kokoon kyhäämä selitys teoista, joista totta ei voi puhua, saati kirjoittaa.

Mutta ehkä niistä voisi maalata taulun?