Yhden miehen sota

Ei tullut pakkasyötä, joten voin siirtyä Ylämaihin kesäkumeilla. Kirjoittamistani ei näin varhain häiritse aamun Alamaihin lähtevä lento. Taustalla soi Tchaikovsky symphony 6 in B minor,Op. 74, Pathétique.

Olen etsinyt elämälleni teemaa ja kun tänä aamuna heräsin jokseenkin ahdistuneena ja vähän etuajassakin, sielustani tai paremminkin mielestäni kasvoi käsite ”yhden miehen sota”.

Vuosi toisensa jälkeen olen kulkenut yksin. Ihan tarkoituksella tai pakonomaisesti. Jos matkassa on ollut muita, olen  näin jälkikäteen arvioiden  pyrkinyt pitämään heidät etäällä omasta taipaleestani ja varannut oman tilani. ”Sota ei yhtä miestä kaipaa, jos ei mies sotaa”.

Minä olen ilmeisesti ollut ja olen se, joka yhden ihmisen taistoansa kaipaa.

Vähitellen, kun olen kuorinut sipulia, olen alkanut nähdä, mistä tuollainen kasvaa.

Lyhyesti sanoen vuodesta 1916, mutta pidemmällä kaavalla varmaankin useiden aiempien sukupolvien siirtymänä. Hulluna runoniekkana Suurkirkon varjossa.

Ne ihmiset, tilanteet ja kriisit, joita omassa elämässäni on tullut vastaan, eivät ole kaivanneet toista naista tai miestä, taistelutoveria. Ne tapahtumat ja historiat, jotka taustojani kaivaessani ovat auenneet edes aavistuksina, ovat olleet saman kaltaisia keskenään. Niissä vaeltaja on tehnyt yksin, saanut pataan yksin, nuollut haavansa yksin.

Yritän laajentaa.

Vaikeina hetkinä ei tällainen kulkija etsi ystävää, olkapäätä tai selitystä muista, syyllisiä toisista. Toisaalta, hän tuhoutuu kovin nuorena, jos ei jostain ilmesty toista yksinäistä, joka vaistoaa taktiikan, strategian ja draaman kulun. Hän, mentori, ei sellaiseen puutu, vaan antaa jotenkin vinkin, viestin, merkin siitä, että ”sinut on nähty”.

Oman isäni taivalta tutkiessani olen nähnyt tuon tarinan aika nuukaan. Sota sodan perästä, ihanne toisensa jälkeen murtuen ja lopulta katkera lähdön hetki.

Omat sotani ovat olleet aika lieviä, rauhallisia, mutta hyvin lujasti 16-vuotiaan sieluani tai paremminkin mieltäni koettelevia. Sen vanhemmaksi ei taistelijan mieleni ole koskaan tainnut kasvaa. Se näkyy jokaisen yhteenoton jälkeen.

Ateenalaisten laulun viesti ”kutreissa tuoksuvat nuorteat kukkaset on” näyttää seuranneen polkuani, mutta niin myös elämääni edeltävien ihmisten polkuja, joita vähitellen kaivautuu esiin, kun niitä sitkeästi selvittelen.

Elämässä on vastaani tullut toisia samanlaisia ihmisiä kuin itse olen. Sellaisen vaistoaa mielensä avulla, ei siihen sielua tarvita. Olen ollut havaitsevinani, etteivät he minua tuimassa taistossa kaipaa, mutta jälkikäteen saatan olemassaolollani noille mieleensä haavan saaneille ehkä jonkin myötäelävän viestin välittää.

En välitä sitä itsestäni vaan jostain sellaisesta, jonka olen saanut lahjaksi niiltä sukupolvilta, joita ei enää ole. Ei oikein edes muistoissa. Ei ainakaan tietoisuudessa.

Ne kerrat, kun joku on lähestynyt vaivihkaa, huomaamattan, minua välittäen mielelleni selviytymisen viestiä ja keinoja, ovat varmaankin takertuneet omaan näkyyni. Sitä kai nimitetään työnäyksi. Syyksi tehdä ihmisen työtä ihmisten kanssa. Ei vastaanottavana sielun ammattilaisena vaan mielessään tehtävää, missiota, sekä kantaen että suorittaen.

Ei, ei tämä ole sukupuolikysymys. Tämä on sukupolvikysymys. Neljänsadan sukupolven tarina. Vähitellen itse kenellekin meistä mielessä, ei sielussa kirkastuva.

Aamun kuva (-aLii- 6.10.-17, Venetsia) muistuttaa minua eräästä yksinäisen ihmisen hetkestä, jolloin jostain ilmestyi joku, joka välitti viestin. Sellainen ei jää mielestä koskaan, vaikka sielu sen kadottaisikin.