Save Private Ryan

Takana itää ja Aasiaa, edessä valtava Länsi. Ei ihan pakkasta aamuksi, mutta aamukone ehkä lähtee ajallaan.

Yleensä ei matkapäivinä pitäisi kirjoittaa.

Jos ei sitten keskiviikkona illalla, kun Fiat 500 on ohjauksessani kuljettanut minut vuosien 1988-2010 epookin läpi.

Taas kerran käyn läpi sen tunteen, kun ympärysvallat juhlivat voittoaan vegetaristista, tupakoimattomasta, Wittgensteinin julmasti Linz´ssa koulukiusaamasta wannabe-taidemaalarista, jolta kirjassa ”Hyväntahtoiset” tri Aue puree nenän irti: Juden Sau aivan siinä Hastingsin taistelua kuvaavan Tapestryn viereisessä kaupungissa, jonka liittoutuneet varmuuden vuoksi pommittivat kivikauteen kuin konsanaan Hitler Guernican 7 vuotta aiemmin.

Caen.

Koko sen 13 vuotta, mitä olen ollut aika tiiviisti EU:n ytimissä ja itärajoilla, tämä aika Hastingsin taistelusta (1066 aD) Trumpin valintaan 2017 jaa) on ollut silmieni edessä ilman, että olen suuria siinä voinut.

Koska ihminen, sapiens.

Weather Forecast lupaa leutoja säitä, mutta mieli siitä huolimatta on aika harmaa.

Ei apea, ei melankolinen vaan tapahtumattoman harmaa.

Ruska alkaa vaihtua kulvakkolauhan vuodenaikaan, mustan lumen talveen ja lähden viimeiselle kierrokselle tässä viiden tonnin juoksussani. Juoksen toki 5200m täyteen antaakseni puolimaratoonareille tasoitusta.

Sorry kryptaukset, mutta vielä tulee aika puhua suoraankin, kirjoittaa testamentteja.

Matkalukemiseksi Normandiaan otan Parnasson viimeisen numeron, Harmaasuden Voittamattoman auringon päivän sekä Jorma Laitisen matka-runot.

Niistä on evästä, jota riittää kotiintuloon asti: lauantai-illaksi saunan lauteille.

Sitä ennen lupaan kertoa, mitä vuosille 1988-2010 kuuluu, kun projisoin ne vuoden 2017 syksyyn.

Kuviakin lupaan.

Matkaan, Hopea!

Kuva (-aLii- 16.9.2017) on matkailijoiden länteen ja itään kulkevalta polulta – tai pohjoiseen ja etelään.

Luode, kaakko, lounas, koillinen? 360 astetta, neljä ulottuvuutta

(t = aika)

Maria, rouva Puhemies

Sää on kostea ja kolea, huomisiltana +21C, Normadian maihinnousu.

Samaan aikaan kun säätieilijät antavat hurrikaaneille ja laivanrakennuttajat paateilleen naisen nimiä, Suomessa kutsutaan seksismiksi otsikon mukaista puhuttelua: O’ Sancta Maria, Notre Dame!

Ruotsista kuuluu ivanauru puhuvien päiden Suomessa – miehiä! – kertoessa iltauutisissa, että punainen viiva on silpaistava ruutuun eli ympyrään neljästi, vaikka valittavat olisivat samat, ja niin valinnan perusteetkin: Vox Popula!

Tämä Titanic-jumalatar on uhkaamassa ajaa päin tulivuorta Indonesiassa ja Islannissa, mutta populistinen pulina ”turhista” ei kun jatkuu.

Mariahurrikkaani, 5. luokka, on tuossa tuokiossa tuhoamassa samoja saaria, joita se 1492 jo kerran Santa Marian nimellä tuhkarokkoon tappoi. Kohtalon ivaako vai Reformaation Herran kosto oli se, että Kolumbuksen miehistö tuolloin toi baskien rakentamalla Mariallaan Eurooppaan erittäin tappavan kupan, johon lääketiede ei yli 500 vuoden aikana ei ole vieläkään rokotusta löytänyt.

Tuhkarokkoon vastamyrkyt kyllä keksittiin, mutta se ei estä denialisteja kieltäytymästä tuosta piikistä, vaikka morbilli pahimmoillaan tulee tappamaan ja/tai vammauttamaan miljoonia ”viattomia”.

Vähemmän seksististä ilmaisua tuonne kultaisten (”kullitettujen”) epäjumalien (Wäinö Aaltonen, lukuisten puna-kapinan muistomerkkien veistäjä) varjoihin en voisi edes minä esittää kuin otsikkoon tänään olen ”kiveen hakannut”. Tai olisi minulla yksi perstaskussa:

”Parlamenttineuvos”. Ja tietenkin post festim emeritus/emerita, jotka korvattaisiin lyhenteellä ”EME”. Muistattehan seksistisen vitsin: ”Sano Hanni vaan, palit jäi piikkilanka-aitaan”

Niitähän piikkilanka-aitoja Normandiassa 060644 klo 06 oli, kun joukale sikarinpolttaja kuritti raitista vegaania.

Eilen istuin palaverissa aamukymmenestä iltaviiteen. Siellä etsittiin vetoapua EU-Euroopan pohjoisimmille selkosille nimien ja mielikuvien maailmoista.

Oma ehdotuksenikin lausuttiin julki, mutta ei sen sisältöä. Kohtaamisesta siinä etsittiin apuja. Teiden (vesi/rauta/tie jne) kohtaamisesta. Sisäänrakennettuna oli ryhmääntymistä irvaileva ajatukseni joukosta ja tiivistyvästä älystä tai sen vastakohdasta.

Aamun kuva: Birit-Anni laittoi minulle 1970-luvulla Näkkälän lapinpuvun – mekoksikin sitä kutsutaan -ja lakin muistuttaen, että niiden käytössä tulee olla hyvin hienotunteinen. Enpä ole sitten niitä käyttänyt, ovat kuin uusia. Ne eivät ole myytävänä. Eikä naisen kunnia saati miehen kunniasana.

 

Viktor Frankl meets O de la K

Silkkaa vettä +7C:ssa, ehkä Normandiassa ylihuomenna on toisin?

Elämäni 1960-luku Vanhan valtauksineen ja Novaja Zemiljan Tsar bomba ydinlatauksineen vyöryi eilen ”Kriminalistin aikaan” (TV-1, 19:30-20:30) olohuoneeseemme, kun puhelimen ruudulle ilmestyi irlantilainen numero.

Vastasin, koska murrosiän suuri ihanteeni, JFK, on Irlannista pois.

Koko vajaan neljäntuhannen APK-blogipäivitykseni ydin marssi olohuoneeseemme.

Beatles oli jo lusittu, bepop-jazz muuttunut Bachin Brandenburgilaisiksi (Pablo Casals) ja kuolemakin oli tullut kylvetyksi niin moneen kerrokseen, ettei siitä kukaan osallinen enemmän tai vähemmän kuolematta selvinnyt.

Eräs ydinhenkilö purjehti aivan vasta, heinäkuulla ja siroteltiin tuhkana Neva-jokeen Pietarin Trinity-sillalta.

Freud vaihtui hänen Wienin yliopiston psykiatrian oppituolinsa perijään, Viktor Frankl´iin, Auswitchin keskitysleiristä elossa selvinneeseen logoterapeuttiin. Paikka metamorfoosiin oli Valkealan sairaala, jonka rannasta rakkaani löytyi 1967 hukuttautuneena. 14 vuotta ennen synnyttäjäni kuolemaa: sama luokka.

Diemal, ethylmorphine  chloride

metamorfoosi

todistajien läsnäollessa

En suosittele psykiatrina kenellekään  palaamista sellaisiin aikoihin, joina identiteetti, ydintietoisuus, jo on seljennyt, mutta sen käyttö oikeaan ja aika pahalta maistuvaan elämään vasta on hionnassa.

Se, elämä adolesenssissa, aikuisuuden porteilla, on aika paha aika. Kun se on ohi, yleensä n 22-25-vuotiaana, ei mikään enää muutu. Vaikka pitäisi.

Se, mitä ihmiselle, joka on pakolainen, terroristi, pyrkyri, elämänsä eino-leino-kevättä lusiva, tapahtuu juuri ennen hänen siirtymistään tykinruoaksi tulos-panos-yhteiskuntaan, on näin jälkikäteen ajatellen hyvin ruma, suorastaan inhottava tarina.

Se, että kaikki siitä eivät selviä hengissä on itsemurhatutkimuksen ydinaluetta.

Miksi metrossa räjäyttelijät, Turun torilla naisia hengiltä veistävät tai Molkojärvellä päin työssä olevat, naisia Marilynikseen hamuavat tappavat itsensä ja muita juuri tuossa elämänvaiheessa, on suuri salaisuus.

Se on sitä siksi, että kukaan ei halua myöntää tuossa elämänsä vaiheessa lopullisesti kuolleensa.

Sosiaalisesti, psykologisesti, usein biologisestikin:

Työttömyyden seuraus Kittilässä: Kahdeksan nuorta teki itsemurhan

Nuoruuteni lopettanut runoilija O de la K osasi myös maalata.

Aamun kuva on hänen versionsa siitä, miksi keväällä 1968 mieleni kuoli noustakseen siitä Nylands Nationin (”Natsa”) kautta  uudelleen tekemään klienteelilleni elämäntyötäni, pelastajaksi pelastajien joukkoon.

Taulun maalaaja on illalla Irlannista soittaneen 70-vuotiaan san fransiscolaisen, Pan Americanilta eläköityneen lento-emon miehen veli.

Karhukaisten isä:

Missä hurme huppeloi

Missä tuhkaa sataa

Siellä lysti laulu soi

Karhukaiset mataa

Kiitos soitosta, Gitta!

Kotona, mutta vain kääntymässä

Tihkusadetta, +8C.

Rovaniemen teatteri on freelancerien tuella ja kaurismäkeläisen johtajansa ohjauksessa ylittänyt odotukset: Nätti-Jussi laittoi Leninistä alkaen historian vormuun.

Jutta Urpilainen Demokraattilehdessä ei ole yhtään vaatimattomampi: matka Espanjaan opetti, että liike vaatii johtajansa, Espanjassa sellainen on. Mikkel Näkkäläjärvi on muuallakin kuin Lapissa kova sana. Tai voisi olla: nuori, totuudessaan pysyvä ja siihen uskova.

Olen jo laskemassa omia aamujani ja toivon hartaasti, että sen tekevät muutkin 40-lukulaiset (Trump, Clinton, Niinistö ja muut aikansa ”paasikivet ja tannerit”.)

Tuleva talvi näyttää osaltani aika raskaalta sekä klientellismin että konsumerismin tulokulmalla.

Sitä minä kuitenkin toivon, että me ihmiset näkisimme historiamme ja osaisimme siitä johdatella suuntaviivat tästä päivästä tulevaan.

Aamun kuvassa Pedro Sànchez, ilmeisesti tuleva Espanjan Sauli Niinistö, nykyinen  Antton Rönnholm.

Ensi viikolla etsin käsiini vielä yhden sauliniinistö-pedro-antonin Caen’ sta (Macron).

 

Punainen Tähti – Red Star

Sää Välimeren länsirannalla muuttui ”Suomeksi” (sataa, paleltaa), aamukoneen tulisi lähteä samaan aikaan kuin Rovaniemeltä. Niinpä lauantain päivitys siirtyy Lotolta Euro-Jack-pottiin, jossa olen panoksellani mukana maalaiskunnan siirtomaatavarakaupan porukassa.

Valencia on Välimeren Suomen (Espanja) kolmanneksi suurin kaupunki, jonkin verran tulevaa Vapaavuoren Metropolia suurempi. Satama on Vuosaaren kokoluokkaa, Euroopan viidenneksi ja maailman kahdenneksikymmenenneksiyhdeksänneksi  suurin. Valencian satamassa poikkeaa kontteja ja rorojansa tyhjentämässä sama Grimaldi, joka omistaa Häkkisen ja Räikkösen sekä Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiön (nyk. Finnlines, ei -air).

Finavian ja Finnairin omistaa kulloinenkin pääministerimme. Nykyisen suku onkin sattuvasti Hailuodosta. Sinne rakennetaan ulko-hailuotolaisten rahalla (100M€) siltarumpu, kun ei Mauri enää saa uusia Suomen Ateenan ympärille tehdyksi. Viimeisin oli Äänekosken Biosellu, jonka tuotteet eivät akku- ja aurinkokennoteollisuuden nopeasti kasvaessa taida kohta mennä kaupaksi.

Kennot ja akut rakentaa konsortio, jonka shareholderit juonivat Riadissa ja Macaossa.

Valencian rautatieasema on saman ikäinen kuin Ståhbergin, Paasikiven ja Mannerin Suomen itsenäisyys.

Mutta kun katsotte tarkemmin aamun AKP:n kansikuvaa, huomaatte tornin huipulla punaisen tähden (Manner, muistattehan, Stalinin myöhemmin takaraivoon ampuma).

Akseli Koskela ei ollut ihan turha mies. Pisti ruustinnalle kampoihin ja siitti Elinalle Vilhon: ”Koskela Suomesta, syö rautaa, paskantaa kettinkiä!”

Tänään kuuntelin Espanjan Koskelaa nuorena.  Hän on suositumpi kuin kaikki kolme Kariluot…siis Niinistöä yhteensä. Antti Tuiskukin jää toiseksi.

Nimi?

Pedro Sànchez, punatähden miehiä. Espanjan (10 kertaa enemmän ihmisiä kuin Suomessa) sosialistien pääsihteerin lopetettua tänään kaikkea muuta kuin populistisen puheensa, kansa osoitti suosiotaan seisten ja bravo-huudoin.

Kukahan olisi Suomen Pedro? Paitsi tietenkin koulukaverini Hietanen (harmonikka ja kelttiläiset viikset, kts Asterix ja Obelix).

Ettei vain olisi…

Illalla Nätti Jussi teatterissa ja uudet, punasankaiset klasit.

Valencia on my mind

Jo aamusta +24C, koneita lentelee joka puolella maailmaa. Aina yli 30 000 kerrallaan.

1950-luvulta olen mitannut maailman kolkkia samalla sieluni mittarilla.

Nyt se alkaa tuntua aika huonolta hankkeelta, koska eroja EI ole. Maailma, tämä ihmisen maailma, on ihan sama, mihin tahansa sitä olen mennyt katsomaan.

Tämä Valencia: Helsingin metropolin kokoinen (1,7 miljoonaa ihmistä) ei eroa oleellisilta osiltaan mistään kohtaamastani kylästä.

Temppelit, kioskit, autot, kävely/pyörätiet ja paikallinen, alueellinen tai globaali shareholder jatkaa listautumisiaan maailman tulppaanisipuli-kasinoihin piispojen pohtiessa ane- ja lapsiseksi-suosituksiaan loputtomasti.

Minulla on ollut matkojen suojaajana Kristoforos, Jeesuslapsen synkän virran yli kantanut myytti.

Alan lopetella, koska kurssi alkaa olla lusittuna. Vielä kuitenkin tovin jatkan ”Rakkaat kanssavaeltajat”-teeman kehittelyä,

Sellainen vie ihmisiämme

kuva: tyylikäs, iäinen muraali

Johtaja

+29C, sadetta vasta perjantaina. Iltakone laskeutuu rojahtaen 10 minuuttia etuajassa, aamukone nousee lauantaina kohden Nätti Jussin huuruja.

1960-luvun alusta olen miettinyt johtajuutta ja myöhemmin oppinut, että siinä on kohteena ihminen tai asia tai kummatkin. Ja myytti.

Harvalla käy niin hyvin, että saa pystin kylänsä ytimeen tai nimensä kylän lentokenttään. Aleksanteri II Senaatintorilla tai JFK-Airport New Yorkin laitamilla.

Synnyinkauppalassani patsaan ovat saaneet lyseon rehtori ja sanomalehden päätoimittaja, mutta asuinmaakunnassani ei kukaan.

Vain Lordi on pystinä ja everstit ovat katujen ja majojen niminä.

Rovaniemellä on myyttisiä johtajia, samoin Lapilla. Kylällä ja maakunnalla on myös hyviä leadership-ihmisiä ja kelpo managereita.

Voi olla, että paras koskaan on hän, josta Timo J Tuikka on tehnyt väitöskirjansa v 2005 Jyväskylän yliopistoon.

Juhani Suomi, Urho Kekkosen elämää paljon kirjoihinsa kuvannut, tosin vastusti työnäytteen painolupaa henkeen ja vereen, mutta niin vain väitöstilaisuus eximian arvosanan arvoisesti pidettiin.

Kekkosen perskärpänen ikuistettiin historiatieteen kammioihin.

Olen viimeiset 30 vuotta seurannut tarkasti ja monelta kantilta Euroopan, Suomen, Lapin ja Rovaniemen leadershipia ja managementtia.

Joukossa on ollut ja on ”superstar”-tasoa, mutta myös surkeata kyvyttömyyttä.

Euroopassa oikein hyvät johtajat saavat nimensä maanosan rakennuksiin ja aukioille, mutta mitättömyydet joutuvat tyytymään historian roskatynnöreiden pimeyteen.

Kellä lappilisella tai rovaniemeläisellä on ”ratsastajanpatsas” maakunta- tai kyläkeskuksessa?

Ei kenelläkään?

Pomot joutuvat tyytymään suljettujen ovien takana pönöttämään muotokuvina ” kauhugallerioissa”, useimmat vielä todella laaduttomissa tauluissa.

Poikkeuksia onneksi on. Johtajina (ihmis/asia), kuvina ja myytteinä.

Aamun kuva (-aLii- 14.9.-17): Patsaansa ansainnut huippu

ps

vältin nimien mainitsemista, mutta yksi nimi on pakko skrivata tänne, monestakin syystä (joihin vielä, Pajun Kartanon shareholderina, ehkä palaan likempänä joulua).

Kaarlo Hillilä

Matkaan, Hopea

Ulkona tihkua, edes aamukone ei kuulu. Iltapäiväkoneen katson sisältä.

Ruska ei vielä ulotu Sodankylään, jossa tuhotaan kokonaista tunturia ja kaivetaan kultaa.

Tunturin veriraha on 25 000€ eikä Luostoa sitten ole (kyse on kulttuurista äänin 3-3, puheenjohtajan ääni ratkaisee, Kittilä ja Sodankylä ovat kuin kaksi marjaa). Kesällä vähän ihmettelin, kun ”Luostolle lustin pithon” oli muuttanut sinne Punaisen Ketun puolukoita myymään.

Kaunispään (Inari) pilasivat kiinalaiset, Levin könkääläiset ja Ylläksen (Kolari) muoniolaiset. Ruka meni helsinkiläisten piikkiin, kaivokset myytiin etelä-afrikkalaisille ja isomukset Lemmejoelta ovat Kulosaaren Wihurin Antin vitriineissä.

Kepeät mullat, Luosto Classic. Jäihän kylän keskustaan Filkkarit kulttuurin merkiksi, ei enää Jutajaisia, niitä kavallettuja.

Vain Ounastunturi (Enontekijäinen, Ketomellan murhat, muistattehan: Ämmänsaarelaisen kapteeni Mikko Kärnän, kesk, läänitys saamelaisten selkäänpuukottamiseksi) on saanut olla rauhassa, ei Ounasvaara.

Aamun kuvassa on mielentila.

Oo Hiio Hoi

+9, pienenevä puolikuu muljahtelee aamuiselle lehdenjakajalle ja -noutajalle. Lehden nouto on aistitesti. Jo postilaatikkoa koskettaessa tietää, ovatko ”sontasiionit” lootassa. Sormenpäät haistavat tänään viidettä käydessä, että ovat: Demarin ikikatkera ex päätoimittaja siellä kakkii taas omaan pesään (Jukka Halonen, Lapin Kansa 12.9. s A2).

Etelässä asusteleva väärti viestittää vain 11 astetta lämpöisempää – huomenna siis sinne, ”espanjatar olen sorja…”. Takaisin +30C:sta lauantai-illaksi huurteisen Nätti Jussin ensi-iltaan (Lapin Alueteatteri, Rovaniemen teatteri, väliaikatarjoilut ”21”).

Kotikylässämme on tavannut olla kolme kauppaa: jokivartisille, rasvanahkaisille ja porvareille.

Jako on hiukan muuttunut, mutta idea ei.

Eilen Ylämaista palatessa poikkesin Jokivartisten kaupassa noutamassa Veikkausvoittoa. Panos 10, tuotos 2,8, politisoitunut 3. sektori kuittasi siis 7,2 miinus kulut.

Kaupan porstuassa tuli vastaan pieni mustapartainen mies. Kättelimme kuten tovereilla on tapana:

”Koko talo on täynnä sotahulluja ihan niinkuin 1930-luvulla” hän raportoi.

”Vähän niinkuin Rosan alias Ylävaaran Annin uunituoreessa Kariniemi-sinfoniassa?”.

”Just niin, nyt Willamot ja Walleniukset erotellaan akanoista, pakanoista ja jäihin keksillä survottavasta palmunlehvä-kansasta”.

No, eihän oikeassa elämässä historia tietenkään toista itseään eivätkä markkinat ja raha ratkaise ”juurikin” just mitään vaan Kansan Tahto ja Pohjolan Työ.

Kättelimme uudestaan ja erosimme. Minä noudin voittoni ja hän Koskenlaskija-pakettinsa.

Parkissa vielä heilautimme käsiämme autojemme laakeiden, lämmitettävien etuklasien läpi.

Sellaisia bulevardimaastureita, jotka erittävät typen oksideja. Tappomeininkiä?

Yöllä taisin miettiä, kumpaa Rosaa pitäisi pelata: avionsa tuhrannutta vai ystävyytensä pettänyttä?

Meriläinen Liksom Ultra Bra.

Porvari-rasisti voitti suksidoping-maan vaalit, aamun kuvassa (-aLii- 12.11.-17) ei kuu siksikään pahemmin punastele.

 

Vanki N:o 37927

Toinen runsas vesisade tälle syksylle huuhtoo alkavan ruskan puista ja maasta, mutta eipähän ole pakkasta. 1960-luvun lopulla pysyvä lumi satoi Rovaniemellä 17.9.

Erään elokuvafriikkien listan mukaan ”paras koskaan” pyöri eilen Mainos-TV:n sivukanavalla (SUB).

Tarina muistutti siinä esilletulleita ”lapsuuteni kirjoja” ja sai musiikkivoimaa Mozartilta. Sankari sai tilaisuuden kostaa ja elämänsä ensimmäisen ystavän, vanki N:o 30265:n.

Kostoa kutsutaan laiskaksi suruksi.

Uutisissa kerrotaan vahingoniloisina USA:n presidentin kohtaamasta kostosta. Luonto rankaisee tuota piittaamatonta saksalaislähtöistä liinatukkaa tuhoamalla mafian sydänmaita rujosti. Texas ja Florida saavat huutia.

Meistä ihmisistä erittäin merkittävä osa uskoo johonkin meitä suurempaan, mystiseen voimaan. Etiikan eli oman oikein/väärin-sieluni kannalta esimerkiksi minun elämäni aikaisista Suomen presidenteistä ”uskon” vain yhteen. Hän onkin nainen.

Illan elokuvassa uskon kohde on ystävyys vankien 37927 ja 30265 välillä. Minä en tiedä yhdenkään ystäväni sotu- tai vankinumeroa eikä minun taivaasenikaan ole merkittyä pin-koodia.

Lähden ajelemaan Ylämaihin poikkeuksellisesti heti viikon aluksi. Tarvitsen loppuviikon päivät matkaani alamaihin ja Alamaihin.

Ruskan jälkeinen vuodenaika tekee minut surulliseksi. Kun ei se ystäväkään enää ole joukossamme. Hänen tuhkansa siroteltiin (luulen, että kumottiin) Neva-virtaan Trinity-sillalta jo kaksi kuukautta sitten.

Lukekaa ihmeessä kirjoja. Tämän aamun suositukseni on Tolstoin Anna Karenina, mutta myös Monte Criston kreivi menettelee, jos on nainen.

Anni Ylävaaran tapaukseen palaan, vaikka hän onkin ignoroinut nimeni some-verkoistaan.

Aamun kuva: Myrskyn jälkeen, ennen seuraavaa (-aLii-  7.9.-17)

Illan elokuva: Shawshank Redemption (USA 1994)