Oh Lord, would You give me a…

Punainen television forecastin sääetana pitää kelit sumuisen lämpöisinä, siis matkaan, hopea! Onhan torstai, pikkulauantaisaunan jälkeinen aamu.

Läheinen viesti: ”Ootko kattonu semmoista leffaa ku Patch Adams?”

Taloon on hankittu Netfix ja vaikka sen käyttö onkin iäisen parisuhde-roudan tekijä, tuo elokuva kaivettiin värkistä esiin.

Se kertoo miehestä, joka ei saa tehdä työtään tahtomallaan tavalla. Pääosan esittäjänä on mies, joka muissakaan elokuvissaan ei koskaan saa tehdä työtään haluamallaan tavalla. Sit tibi terra levis! ( = ”kepeät mullat arkullasi, että kylän koirat helposti saavat luusi kalutakseen”)

Vietän tänä syksynä työelämäni puolisataisvuosijuhlaa. Tarkkaan ottaen palkkatyön immenkalvo puhkesi on 55 vuotta sitten, mutta tähän ammattini ja kutsumukseni mukaiseen toimeen jäin nalkkiin 1967 syksyllä. Enkä kadu.

Osui ja upposi, ihan kerralla. Kiitos vaan, Irma Korpio (r.i.p.), elämäni psykiatrijohtaja!

Kuitenkin matkan varrella on useamman kerran ollut suonsilmiä ja ylämäkiä, sellaisia soraisia, upottavia ja kipeätä tekeviä. Yhdellä yhtenäisellä piirteellä. Kun yritän tehdä työtäni sillä työnäyllä, joka visseistä syistä minuun 1950-60-lukujen jatsin-soittajan taipaleella tarttui, se ei olekaan oikein viisasta. Ei saisi sooloilla eikä oikoa.

No, tätähän ikimouruamis-tilannettani lähiomainen ei tiennyt usuttaessaan minua Robin Williamsin naamanväänteitä kahdeksi tunniksi ihmettelemään.

Kaikille elokuville tai kulttuurinautinnoille ei pidä antaa tähtiä. Ei tuollekaan tarinalle, vaikka sen piti olla todellisuutta vastaava. Ihan niinkuin äsken näkemäni Ikitie-elokuva, jossa siinäkään ei oikeus tahtonut voittaa, ei sitten niin millään.

Elämä on niinkuin Nätti-Jussin tarina: täysin mahdoton elää mutta todella riemullista valheena. Jos se osaa. Ei valetta vaan elämää.

Aamun kuva (-aLii- 28.9. 05:15): ”Porontappaja valmiina Ylämaitten sumun syövereihin, yli kahdennentuhannennen torstai-aamun kerran”