Age of Dystopia

Juuri aikuistuvana kohtasin Hair-musikaalissa Vesimiehen aika – ilmiön, Age of Aquarius. Saman verran vanhenevana on nyt dystopian aika tulla vastaan.

Vesimiehen aikana pelon kohde on ollut Tsarbomba,  neuvostotieteen riemuvoitto jenkeistä. Mahdottoman iso ilmassa poronhoitoalueella räjäytetty ydinlataus. Se tappoi Kennedyn, tiputti lentokoneen (DC-3 Koivulahdella) ja vei luottamuksen siihen, että Kuubassa voisi olla ihana impi (”ja me tulimme kapakasta, kai pikkaisen horjuen…”).

Viime vuosina sana dystopia on ilmestynyt kiihtyvässä tahdissa itseni kaltaisten skribenttien sanavalikoimaan.

Se tarkoittaa jotain ihan kauheata. Siitä on parhaillaan menossa Radio Yle 1:n kolmeosainen kuunnelmasarja ja toinen perättäinen isomyräkkä Atlantilla, tällä kertaa Irma. Floridan alligaattoreille tulee pian hätä, kun ei ehdi syödä kaikkia kuolleita (kts myös Mika Waltari: Sinuhe egytiläinen ja Niilin krokodiilit sen ajan dystopiakausina).

Maailmanloppuhan se siinä kurkistelee. Tai ainakin ihmiskunnan loppu. Vain torakoista kerrotaan selviytymistarinoita.

Ehkä puhuttelevin esimerkki on Cormac  McCarthy´n Tie (kirja ja elokuva, 2006). Tarinassa jäävät eloon vain isä ja poika ja sitten hekin kuolevat.

Mistä näitä maailmanlopun julistajia sitten sikiää. Ainakin koko kirjoitetun historian ajan niin taide kuin uskonnotkin ovat dystopiasta rähjänneet ja sekä aneet, kirkollisverot että tekijänpalkkiot kuitanneet. Sitten ne rahat on käytetty joko Kosmoksessa, Hansassa, Marinadissa, Pistossa tai ikuisten muistomerkkien (esim Pietarinkirkko, Rooma) rakentamiseen Unescon maailmanperintönä suojeltavaksi.

Niin, mistä näitä maailmanlopun profeettoja tulee.

Veikkaan, että asia on geeneissämme. Geenejä meillä on muun ohessa solutumassa, mitokondriossa, suolistossa ja jopa iholla. Ja niitä on geeninä, junk-geeninä, epigeeninä ja eräänä uutena muotona, jonka nimi ei ole nyt juuri mielessäni.

Kuten Juice asian ilmaisi: ”Ihmiskunta tekee itsemurhaa”.

Ai niin, aamun sää on pimeä, kirkas, +2,5C. Aamukone, Etelä-Amerikassa valmistettu, lähtee ajoissa 30 000 muun lentskarin joukkoon dystopiaa tekemään (sen verran niitä joka hetki on juuri tuhoutuvassa ilmakehässä). Aamun lehti väittää, ettei Tuula Haatainen (sdp) ole minkään näköinen – aika rumasti ilmaistu.

Kuva (-aLii- 5.9.-17): Dystopia-kissa (tekijä H. Vartiainen, nyk ICE, 1988)