Rieckstrasse 7 1/2

Tänään 60 vuotta sitten Simo-vaarin ajama valkosivurenkainen Opel Kapitän kurvasi otsikon osoitteessa olevan Wilhelmhöhen (BRD) omakotitalon pihaan. Tänään on myös kulunut 33 vuotta tuon ajomiehen kuolemasta.

Sit tibi terra levis eli avaan hivenen tuota kepeiden multien peittämää muistojen hautaa.

*

Teufel-helteiden tappaessa tuhatmäärin vanhuksia etelämpänä Euroopassa me pohjoisessa jatkamme ”kylmempää kesää kuin koskaan”.

Kumpikin sääilmiö on some-hysteriaan langenneen median skuuppi, joka valmistaa meitä dystopiaan, koska sellainen on muotia. Kauhukuvien maalailu.

1957 opin tuntemaan Tant Eman, josta päivityksissäni ennenkin on ollut mainintoja. Ema W. oli 1930-luvun alkupuolella äitini ”Schüler-Austausch”-ystävä Kasselista (Hessen) ja heidän ystävyytensä kesti aina heidän kuolemaansa asti jatkuen osaltani vielä tuonkin jälkeen muutaman vuoden, 1980-luvun lopulle.

Hän, hänen amerikkalaissyntyinen toinen miehensä ja hänen perus-saksalaisen ensimmäisen miehensä poika Kaj muodostivat minulle hyvän pohjan miettiä sitä, mitä nyt havaitsen pariin kertaan ”live” kohtaamassani satakuntalaisessa wannabe-presidentissä.

Niin nuorta on tämä sanskritti-kansa, ettei se näe historian kaarta kokonansa sanskritinkielestä kaksoisvirtojen maan kautta keltteihin, baskeihin ja ILO169-saamelaisiin.

Asiasta kirjoitti unkarilainen nobel-kirjailija kirjassaan ”Mannen utan öde” (Kohtalottomuus) saaden maanmiestensä nykypolven tuomion osakseen. Imre Kertész on aivan turhaan tämän päivän kannalta kirjansa kirjoittanut siitä, miltä tuntui tonkankokoisen pojanvesselin joutua Auswitchiin kun muu Eurooppa jo juhli D-Day´n pelastusta. (6.6. 1944)

Onkohan mitään toista kansaa, joka on unohtanut kohtalonsa niin nopeasti kuin unkarilaiset? Ehkä on. Suomalaiset.

Olen tavannut silmästä silmään Tant Emaa huomattavasti muistuttavan porilaisnaisen, jolla on nyt kovat piipussa ja tähtäimenään Pekka Haaviston ja Sauli Niinistön lyöminen niinkuin sen teki MM-kisojen sadalla metrillä muuan doping-rangaistu 36-vuotias, kun koko maailma oli valmistautunut juhlimaan Usain Boltia parhaana pikajuoksijana koskaan.

Assosiaationi pelottavat totta kai minua itseänikin.

Erityisesti ne pelottavat siksi, että me ”babyboomersit”, 1945-52 syntynyt miljoonaikäluokka, olemme antaneet  Le Pen-, Sverige Demokrater-, Fidesz- ja sanskriitti-pitoisten kansanliikkeiden tsunamin vyöryä yli sen, mitä II maailmansodan jälkeen oli vireillä.

Euroopan Neuvosto, YK, Euroopan unioni, kaikki nykyajan magna cartat, Haagin tuomioistuin…

Toivon ripe, joka syntyi Rieckstrasse 7 1/2:ssa Tant Eman ja Kajn kanssa 1957-1987 jutellessa, tuntuu hiipuvan. Se, minkä natsiliikkeessä mukana ollut äiti poikansa kanssa opetuksena minulle ja osin myös vanhimmille pojilleni kertoi, ei tunnu kestävän.

Tietenkin toivon, että olen tässä globaalissa hostiilien twiittien maailmassa väärässä, mutta pelkään, että en ole. Tai että olen oikeassa.

Kuva (-aLii- 4.7.-17): Saamelaistaiteilijan (Britta Marakatt-Labba) Kasselin Dokumentassa kovin kiitetty kuvaus kansansa historiasta aikojen saatossa