The Incident

Tiilivuoratussa puutalossa on ihana asua, koska siinä on puulattia, joka nitisee, natisee ja muutoinkin juttelee pitkin aikaa. Kivilattia ei porise.

Aina vain syksyisemmältä haisee, kesä juuri tuoksuu sen verran joka tarvitaan, kun naapuri tuo muutaman kilon ranualaisen suon hilloja.

Perjantaiaamun iso uutinen on HS:ssa, s B13. Sen alla lukee Matti Putkosen nimi. ”Lue, et luule”. Halla-aho on myös hitti, Radio Yle 1 klo 08:10. Tämä on nyt sota 🤔.

 

Takaisin keltaiseen marjaan: Hilla on Lapissa lakka vain silloin, kun kyseessä on lakkahillo, koska hillahillo ei olisi oikein nätti sana.

Kanavilta verkoissamme tulee niin paljon tietoa ja asenteita, etten aina pysy perässä.

Siksi nähdessäni hyvän elokuvan maineella ratsastavan mustavalkoisen The Incident-rainan ohjelmistossa, tartun siihen.

Siinä Halla-aho, Soini, Putkonen ja punaisen Jaguarin kuljettaja katsovat, kuinka moni meistä uskaltaa nähdä mitä on tapahtumassa. 1930-luvun Saksassa tai Euroopassa v 390 eKr, kun miekalla todistetaan ”Vae Victis” – voi voitettuja (Brennus).

Suurin osa meistä, riittävän suuri ollakseen enemmistö antamaan valtansa goebbelseille, mengeleille, himlereille ja heidän edeltäjilleen, katsoo vierestä eikä toimi, koska toimiminen edellyttäisi tarttumista ja uhrautumista jo pitkän aikaa ennen sitä, kun enemmistö sitten lopulta uhrataan silmittömän väkivallan ja vääryyden alttarille omasta tahdostaan. Ei ihme, että Lapin Kansa sanomalehdessä Himmlerille uhrataan pari-kolme aukeamaa tänä Perussuomalaisten suurena päivänä, kun presidenttiehdokkaiden jakkupukujoukko saa täydennystä.

Omassa työssäni tämä on arkea.

Työyhteisössä selvänäköiset puukotetaan invalideiksi, asiakas-potilaat ovat uhreja vääryydelle, jota kukaan ei suostu näkemään ja erilaiset totuudenpuhujat leimataan akikaurismäiksi ennenkuin huomataankaan. ”Pitäisi edes Oscaria ymmärtää anoa”.

Myönnän, dystopia on yhä useammin mielessäni, mutta sen jakaminen osiinsa, prosessiksi niinkuin diplomi-insonöörit tupsulakkiensa alla tekevät, ei tee siitä yhtään sen vähemmän tuhoisaa. Kakkara-games.

Viime vuosien teema-matkojen myötä yhä useammin huomaan tämän viikon torstai-illan Teema-elokuvan tavoin elämän kertaavan sekä tapahtunutta että pian tapahtuvaa.

Sankari on se, joka nukkuu eikä reagoi ennenkuin pahantekijät ja heidän uhrinsa on viety pois tapahtumapaikalta.

Heitä, nukkuneita, sitten kuvataan tarinoissa niinä, jotka ajoissa ymmärsivät sen, mitä on tapahtumassa, vaikkeivat he sitä vastaan mitenkään taistelleet.

Heidän tehtävänsä on kelttikylän turbaduurin työ: laulaa se, joikata se, kuka, mitä, missä, miksi.

Nukkuvien osa on autuus.

Hyvää yötä.

Aamun kuva (-aLii- 4.8.-17): Brennus 390 eKr: ”Vae victis” – miekalla mitatut kultalunnaat

***

Keskustelin erään taidehistorioitsijan kanssa äskettäisen ”Keltti”-matkamme raporteista täällä Arktisessa puskurikapasiteetissa. Puheeksi tuli maailmanhistorian muuan ehkä tärkein käännekohta, kelttien ja roomalaisten välinen taistelu v 390 eKr (kreikkalaisen ajanlaskun mukaan v 387), 18.7., 16 km Roomasta pohjoiseen olevalla Allia-joella. Siis 2334 vuotta ennen Nietjärven taistelua Laatokan pohjoispuolella, jossa Suomen torjuntavoitto esti neuvostojoukkojen etenemisen Pähkinänsaaren rauhan rajan yli.

Taidehistorioitsija kehoitti minua tutustustumaan omiin teksteihini matkasta ”jos sinä niistä edes itse jotain ymmärrät”.

Tein sen ja toden totta. Blogaukseni ovat melko vaikeita, tulkinnanvaraisia ja osin suorastaan kryptisiä, jos ei ihan kryptattuja (tarkoituksella).

Yritän selventää koko viisiviikkoisen tämän kesän vaelluksemme erästä ydinkysymystä ja -vastausta.

Kun Brennus Cis-alppina- (Senonit) ja Briton-kelttien kanssa löi roomalaiset valloittaen Rooman kaupungin ainoan kerran koko tuon mahtavan valtion historian aikana ennen 400-luvun (jKr) vandaalien toimittamaa valtakunnan totaalia ”kaatamista”, hän muunsi voittonsa kullaksi eikä jäänyt hallitsemaan valtakuntaa.

Tässä hän teki väärin nykyhetken näkökulmasta tulkiten. Jos hän olisi ryhtynyt keisariksi keisarin istuimelle, maailmamme olisi ehkä kelttien valtakunnan kaltainen, jolle on ollut ominaista neuvottelu, tarinoiden kertominen (ei kirjoittaminen) ja rauhanomainen rinnakkaiselo: ”Gallialainen kylä”.

Mutta kun ei niin ei. Roomalaiset saivat Romuluksen ja Remuksen lapsina jatkaa ja sen päätöksen jatkeella me nyt näiden berlusconien, mafioiden, trumpien, hitlereiden, kimilsungien jne maailmassa kärvistymme.

Tämä kelttien asterix-tyyppinen maailma jäi näin haaveeksi eikä ole koskaan palannut, jos ei sitten irlantilaisissa hautajaisissa.

Vae Vicis – lausahdukseen (voi voitettuja) kerrotaan liittyvän Rooman diktaattorin vastauksen, joka selittää sen, miksi maailmanhistoria on muuttunut sotien aina vain rajummaksi tarinaksi:

Non auro, sed ferro, recuperanda est patria” (not by gold, but by iron, is the nation to be recovered). Marcus Furius Camillus

Jokohan tämä nyt selkeni?