Kassel 1957-2017

Sää Documenta 14:een tutustuessamme on helteinen.

Olen historioitsijana ja taiteessa diletantti harrastelija, matkailijana kokenut pintaliitäjä: 1952 Olympialaisista nyt meneillään olevaan ”Taidehistorioitsijoiden kanssa Euroopassa 5.0″aan asti.

Psykiatrina olen rautainen, viiden vuosikymmenen virheistään oppinut ammattilainen, politiikassa ”pienten voittojen ja häviöiden mies”.

Siksi vihaan diletantteja pomoja, myös usein siis itseänikin.

Kasselissa olin ensi kertaa 1957, kun kaupunki oli vielä melko lailla raunioina. Sittemmin rauniot ovat liki hävinneet, mutta vierailuni kaupungissa karttuneet kymmeniin.

Olen käynyt useissa kaupungin 14:sta Documenta-taidetapahtumista, keskustellut monesti natsi-menneisyyttään tilittävän Tant Eman (rip) ja hänen uusnatsi-poikansa Kajn (rip) kanssa ja nähnyt, miten nykytaide on kuudessakymmenessä vuodessa muuttunut.

Koska vertailukohtina ovat sadat museo- ja galleriavierailuni monessa maanosassa, uskallan vertailla.

Nykytaide ei ole Picasson Guernican valmistumisen jälkeen juuri muuttunut. Ei ainakaan jos mietin näkemääni ja tämän vuoden Documenta 14:ssa kokemaani. Syksyllä on vielä edessäni Venetsian Biennaali, ehkä siellä sitten jo olisi jotain uutta?

Näyttelyn paras työ on mielestäni saamelaisnaisen Riitta Labba, 2007, 2009) metrien pituinen kuvaus oman kansansa taipaleesta ja historiasta. Kuvaus on rujon kaunis, tietooni verraten varsin tosi ja pidempään tutkien hyvin syvällä lailla melankolinen.

Toinen koskettava työ on jatkuvasti savua ilmaan työntävä, keskitysleirin krematorion mieleeni tuova torni näyttelyalueen ytimessä.

Huomisen päivitys on tässä, koska matkamme katkeaa hetkeksi Brysselin kokousteni takia.

Sinne on matkaa satakunta poronkusemaa, joten starttaamme kukonpieremässä. Siinä ei Puskurikapasiteetin päivityksiin ehdi.

päivän kuva (-aLii 2007): matkalaisen reissun viimeinen rasti