Autochthonous Peoples

Sää ei kommenttia kaipaa, koska ei sada.

Tänään on tärkeä päivä.

Kohtaan ensi kertaa joukon, johon minut on kutsuttu oman osaamiseni ja elämänkertani vuoksi. Joukko pohtii natiivien asemaa maailmassa, jossa nykyihminen on 70 000 vuodessa asettanut uhanalaiseksi kaiken muun elollisen selviytymisen yksinäisellä planeetallamme.

En tohdi tuota joukkoa luonnehtia, koska en tiedä ketä siihen kuuluu, mutta tiedän, ettei se elämäntaipaleensa aikana ole runsaasta vallastaan huolimatta korjannut Lapin huutavinta vääryyttä, alkuperäiskansan asiaa.

Se, että ei ole korjannut johtuu siitä, että kuulumme maailman demokraattisten maiden joukkoon eli enemmistö päättää.

Se tarkoittaa Lapissa että vaalipiirin kaikki seitsemän kansanedustajaa ja heidän varamiehensä eivät säilytä asemaansa vallan huipulla, jos he alkavat kannattaa Ultima Thulen aboriginaalien asiaa. Heitä kun on niin vähän, ettei heidän äänillään yksikään jeppe tai jelena eduskuntaan ministerinpestiä kyttäämään tule valituksi.

Saamelaiset on Suomessa, Ruotsissa ja Venäjällä petetty, jos Espoon Kokoomuksen puisto-osaston valtaa tarkasti kuuntelee teoriassa, muttei usko käytännössä.

Tänään on muutoinkin merkittävä paha päivä. 18. toukokuuta menetin äitini ollessani itse jo arvokkaassa 34 vuoden iässä. Äidin, eteläsavolaisen kauniin naisen, elämä päättyi traagisesti niinkuin ihmisten elämä usein päättyy. Erityisesti jos omassa elämänhistoriassa on sellainen sota kuin suomalaisilla 1939-1945 oli. Julma, säälimätön, raju ja koskaan päättymätön sota, jota oli edeltänyt äitini pikkulapsena kokema ensimmäinen maailmansota ja Suomen sisällis/veljes/vapaus-sota, jonka haavat jälleen kerran on tänä keväänä maassamme revitty oikein joukolla auki. Ihan ammolleen.

On tämä päivä muutoinkin mielenkiintoinen, koska se nyt yleensä valkeni.

Suomalaisten kuolemat ovat hyvin nopeassa kasvussa. Meistä vajaasta viidestä ja puolesta miljoonasta saamelaisiaan ja mustalaisiaan vihaavista savo-karjalaisista pohojanmaan uusimaalaisista kun vuosi vuodelta kuolee yhä useampi, pian jo 70 000 vuodessa.

Vielä aivan äsken kuoli vain 50 000 hautaustoimistojen ja krematorioiden lystiksi ja elannoksi.

Kuten arv vieraani huomaa, en ole ihan kaikkein iloisimmalla ja sympaattisimmalla kiirillä tähän torstaihin herännyt.

Eihän sitä aina voi. Ei voi hymyillä iloisesti päivä paikallis-, maakunta- ja valtakunta-lehteä lukiessa ja pakelliittiradiosta muhevaa, pompöösiä musiikkia kuunellessa. Tulisi edes Mahleria.

Aamun kuva: Pyhiä miehiä pyhissä mietteissä (Hilkka Liikkanen 2014)