”Maltilla marakatti kiinni saadaan”

Taidetaan lähentyä kevättä kun ei ole pakkasasteita. Sadetta lupeissa.

Yritin illalla ”Maa on syntinen laulu”-tarinaa katsellessa noudattaa sairaanhoitajani neuvoa tutkimuksen jälkeen ja juoda viisi kaljaa, ettei jodi tukkisi munuaisiani, mutta eihän siitä mitään tullut.

Vain kolme, tai neljä, jaksoin.

Kevät tulee kuin väkisin enkä saa 1904 rakennettua seinäkelloamme millään käyntiin.

Se tietää aika voimatonta oloa.

Torstaina – siis huomenna – on paremmin aikaa virittää kelloa ja ymmärtää.

En koskaan, sitten 1950-luvun lopun, ole pitänyt kevään heräämisestä. Aina se on minulta vienyt tärkeitä ihmisiäni.

Maailmansotien äiti, kuningatar Viktoria, lausui miehelleen upeassa elämänkerta-tv-sarjassa otsikkoni viisauden marakateista.

Se kelvatkoon tälle keskiviikolle.

Kuva: ”Ne kaljat”

*

Post scriptum

Mietiskelen alkuillasta saunan jälkeen viisiasteisella terassilla ennen kaljapurkin avaamista sikaria tuprutellen päivän kulkua ja vastaan tulleita tacit messageja.

Eduskunnan puhemiehen laittamaa savuverhoa hallintareksiterilain asetuspohdinnoissa, jonka verhon takana on tapahtumassa isoja asioita. Tarkoitan tietenkin sitä, että pienet tulet sytytetään, ettei isoja kokkoja huomattaisi.  Taustalla on soimassa Gustav Mahlerin I sinfonia ja viimeinkin virkistyneiden kevään lintujen rikas kuoro. Mietin sanojani illan A-Teeman tilkkeeksi tehdyssä katuhaastattelussa ja median vastuullisuutta. Arvuuttelen erään hyvin suuresti arvostamani kollegan palautetta Arktisesta puskurikapasiteetista: ”Ei noista päivityksistä useinkaan kukaan mitään ymmärrä”. Mitä tässä maailmassa on sellaista sanomatonta tai piilotettua, jota minun pitäisi täällä pohtia tai tulkita?

Tietenkin mielessäni on myös viestintä, jota muuan ystäväni ja ikätoverini fb:ssa rakentelee oman huonon tilansa tiimoilta.

Kirjoitin 1950-90-luvulla paljon kirjeitä ja säilytin niistä kopiot. Huomasin ne eilen etsiessäni ”eilistä päivää” ja ajattelin, että mitä tässä mölytä, valmiissa maailmassa. Vertaan olemistani ja julistamistani Suomen ykkösblogistiin, 1944 syntyneeseen eteläpohjalaiseen Kirkkonummen viisaaseen, koska muita blogeja en tule seuranneeksi.

Yksin tein, huomaan apeuteni kevään korvalla ja tiedän aika tarkasti, mistä se tänä keväänä johtuu. Vähän samasta asiasta se johtuu kuin tuo Pekkarisen rähjä asiassa, jonka käsittelyssä ei niin isoa lekaa pitäisi käyttää kuin mitä tuossa asemassa olevalla ihmisellä on. Se pitäisi säästää vähän myöhemmäksi ja isompiin sepänpajoihin, niin minä tekisin.

Kaipaan sellaisia julistajia, joilla ei ole ehdotonta oikeutta olla yhtä mieltä. Muistan Erkki Toivasta: ”Yhtäältä, toisaalta, kolmaalta, neljäältä” ja katselen työpöydälläni olevaa kaksitoistatahokasta (dodekaedri, väriltään surullisen violetti).

Päätän avata sen olutpurkin (Karjala) ja alan valmistatua huomiseen. Siinä on kaksi isoa asiaa. Tai no, ei oikein isoja kuitenkaan.

Pihajäniksistämme toinen, isompi, näkyy jo olevan kesänharmaa, mutta jälkimmäisellä on vielä enemmän valkoista turkissaan. Mahler kulkee metsässään niin kauniisti.

Ne kaksi asiaa:

Saamelaisuus ja Lappi seura

8 kiven tarina – eli kuinka juna jätti