The Clock is losing, behind in Time

Illalla saunan jälkeen laitoin takkaan tulen ja kas: sään haltija kuunteli ja väänsi säätimet pakkaselle. Lapissa, joulupukin kiinalaisessa virtuaalimaassa, on alkanut valkeiden öiden rospuutolla maustettu aika. Vasta elokuussa tulee taas yö.

Olen kauhulla seurannut moitteettomasti muodollisesti toimivaa maailman poliittista päättämistä. Kauhulla siksi, että olen itse sisällä siinä päättäjänä Euroopan ulkorajoilla, maakunnassa, kirkossa ja kunnassa. Kauhulla siksi, että työssäni 50 vuoden aikana olen joutunut korjaamaan päätösten aiheuttamia seurauksia sen yhden Sven Tuuvan kohdalla, joka ei edes käy äänestämässä.

Hyvällä mielellä poliittista päätäntää tai markkinamekanismeja voi seurata siksi, että koko ajan homo sapiens ja hänen ihmisen maailmansa voi paremmin. Tätä on jatkunut, voinnin paranemista, lajimme kannalta jo 70 000 vuotta. Niin, paitsi Reaganin ja Trumpin Amerikassa, jossa 6000 vuotta on pisin ajan mitta.

Ei sillä niin ole väliä, kun lajin kello jätättämisestää huolimatta käy kohden hetkeä, jolloin ”se on siinä, pitäkää tunkkinne”. Israelilaisen historioitsijan (Harare) mukaan finish homo sapiensis on tuhannen vuoden päässä. Tilalle on astumassa jumala (homo deus).

”Paljon tinasit, paljon pilasit, viimein kolvis kylmeni” on suosittu irvailuversio lauseista ”kepeät mullat” ja ”lepää rauhassa”. Sit tibi terra levis ja requiescat in pace.

Koska ihminen elää pidempään kuin koskaan lajinsa historian aikana, jätättävän kellon ja hiipuvan elämän (hormeesi) yhdistäminen kiinnostaa. Tällaista ei näet koskaan ihmisen historiassa ole näin paljoa ollut. Että niin moni elää niin terveenä ja hyvinravittuna ja niin pitkään. Aivan liian pitkään ja raihnaisena valtakuntien sote-verkkojen suunnittelijoiden ja rahoittajien mielestä. Heidän mielestään kello saisi käydä vähän nopeammin.

Suomessa(kin) näissä asioissa on rakentumassa mahdottomalta näyttävä joukko yhtälöitä. Tarpeiden ja voimavarojen tai haaveiden ja todellisuuden muodostamia yhtälöpareja. Länsi-Pohjassa ja Lapissa.

Blogi on eräs päiväkirjaamisen muoto. Minkä vähemmin päiväkirjaan merkitsee akuutteja reaktiota juuri sattuneisiin asioihin, sen helpompi päiväkirjaa on jälkikäteen lukea. Sen vähemmän sellaisen lukemisesta tulee kiinnostavaa, minä vähemmän siinä on ”heti-mulle-nyt”-raivoa.

Se onkin hyvä peruste lopettaa, kun mieleen alkaa tunkea sellaisten laivojen kuvia, joissa miehistö tekee kapinaa ja marssitetaan lopuksi lankulle. Sellaisten laivojen kuvia, joissa jokainen tahtoo uima-altaan omalle puolelleen kantta, mutta kukaan ei maksa pyydettäessäkään laskuja.

Porukat lähtevät joukolla Espanjaan, Italiaan, Kreikan saaristoon ja Montenegroon. Saahan noista maista monta isoa juttua. NATO-turvan, melanooman, haimatulehduksen ja pikkuaivojen surkastuman (sellainen syntyy, kun juo paljon viinaa ja sen atrofian merkkinä on huojuva ”merimieskävely”, seilorwalk).

Kapinoiva, juoppo seilori on vähän vaikeuksissa, kun hän astuu lankulle. Siinä voi horjahtaa odottavien haikalojen ruoaksi etuaikaan.

The Clock isn´t losing.

Aamun kuva (-aLii-): Raihnaistuva seilorien suojelupyhimys nippusiteen (sote) tukea nauttimassa Normandian temppelissä