Isojen ihmisten juttuja

Valsta soittaa radiossa Lithanderia pikkupakkasessa tuulen tuivertaessa kuin matikkamyräkässä konsanaan, mutta isot tähdet eivät huolestuneilta näytä tätä katsoessaan. Jupiter, Venus ja kohta taas kuu, joka huomenna on ”uusi”.

Illalla piti kolmatta tuntia isolta ruudulta tuijottaa, miten hawaijilainen isä selvitteli suhteitaan kuolevaan ja sitten jo kuolleeseenkin vaimoonsa. Kyllä se amerikkalainen elokuvantekijä sitten osaakin venyttää hyvän tarinan pitkäksi, mutta sentään tarinan. (Sub-kanava, draama).

Pyrin vaaleissa päättämään kotikaupunkini asioista, joita on 325 miljoonan edestä vuodessa. Taitaa olla yhdeksäs kerta, että pyrin. 30 vuotta. Se tekee siis yli kymmenen miljardia.

Nyt tuohon tulee vähän etumaksua, kun kerralla pitäisi pistää pottiin laittaa liki saman verran pätäkkää. Ei omaa vaan yksi kaikkien ja  kaikki yhden puolesta.

Noita miettiessä yritän muistella, mitä 1960-luvun alun rehtorini Helvi Honka yritti minulle opettaa pienimmästä ja suurimmasta yhteisestä tekijästä ja jaettavasta. Hän taisi ehdottaa, että tärkeintä on pitää pää kylmänä ja jalat lämpiminä.

Se oppi on tähän asti kantanut hedelmää vain kohtuudella, mutta mitä vanhemmaksi ehdin pitäen mielessäni nuo Kouvolan lyseon rehtorin opit pohjimmaisena syvimmällä, sen vähemmän huoli on omasta ja enemmän yhteisestä elostamme.

Jälkimmäiseen liittyen luen kuitenkin yhden hyvänkin uutisen digitaivaalta. Suomalaiset Ruotsissa, sadoin tuhansin, tuntevat ylpeyttä juuristaan ja ruotsalaiset Ruotsissa pitävät tätä ylpeyttä arvossa. Ehkä vähän kateellisinakin. Hakkapeliitoille.

Joiltain kulmiltaan tämä ihmisen maailma on siis hetkosen verran vähän valmiimman näköinen.

Stig ombord, Liikkanen!

Takaisin tulen tämän pöydän äärelle huomenna yömyöhään, viittä miljardia köyhempänä – tai oikeastaan rikkaampana.

Kuva (Outi Liikkanen): Vaalipropagandaa ja totta kait totta takavuosilta, mutta nyt jo väärällä numerolla, sentään oikealla mielellä,

#eiksnii & #sorisiit