Suomen tasavallan tarina

Illan pakkasesta siirrytään sunnuntain lauhaan.

1836 käytiin taistelu, jossa Amerikan löytäjien jälkeläiset löivät myöhemmin tulleet eli Meksikon Yhdysvallat löivät kapinoivat teksasilaiset ja Davy Crockett sai surmansa.

Ihmisen 70 000 vuoden tarina koostuu muihin ihmis- tai elämänlajeihin verraten aika lailla enemmän sodista ja taisteluista.

Siksipä merkittävä osa ihailemistamme ihmisistä on sodankävijöitä. Voittajia, häviäjiä, sankareita ja sankarivainajia. Vähemmän merkittävä joukko ovat rauhantekijät, sen ylläpitäjät, orjat ja heidän jälkeläisensä.

Kolme tarinaa tulee mieleeni. Donald Trump, Clint Eastwood ja Arnold Schwarzenegger.

Eilen minua kuitenkin siunattiin toisenlaisella tarinalla. Sellaisella niinkuin oli ranskalainen elokuva Amélie. Sellainen tarina, jossa miehet ovat heikkoja ja jossa ei ammuta yhtään nuolta, sarjaa tai pommia.

Tarinan nimi on La La Land. Se kertoo elämästä Kaliforniassa, joka on ryhtynyt viime aikoina hankkiutumaan itsenäiseksi Amerikan Yhdysvalloista voidakseen tehdä toisin.

Tekijät ovat vahvasti palkintoehdokkuuksia keränneessä elokuvassa tehneet tarinan sellaiseksi, ettei siinä ole vain yhtä kulkua. Itse asiassa tuon kerronnan myötä katsojalle tulee niin monta polkujen risteystä vastaan, ettei hän kotiin lähdettyään oikein millään saata tietää, miten tässä nyt näin kävi. Vai kävikö tässä näin?

Minun elämäni perustarina taitaa olla Zachris Topeliuksen kirjoittama. Alamon taistelun aikaan Topelius on ollut 18-vuotias. Minä en ollut senkään ikäinen, kun lukuisista lukemistani kirjoista syvimmälle oli jo iskostunut hänen Välskärin kertomustensa viesti.

Sukupolvesta toiseen aateli ja talonpojat kulkevat milloin toisiaan vastaan, milloin yhdessä vapautensa puolesta tarinassaan , jonka ytimessä on sormus. Oman elämäni ”Taru Sormusten Herrasta”.

Yhdestä olen itseäni alkanut varottaa. Sitä kutsun metaforien orjuudeksi. Erilaiset vertauskuvat ja sadut voivat helposti muodostaa sekä elämänsä alkua että sen loppua elävän eli vereslihalla olevan  ihmisen arjessa sellaisen palavan pensaan, jonka perässä kulkeminen on kuin Alamon, El Alamenin tai Stalingradin taistelut. Sellaisissa ”ei vahvinkaan eloon jää”.

Siksi minä, RadioYle1:n aamu- ja iltahartauksia lähes autistiseen malliin plakkariini keräävä, vaihdan kanavaa, jos saarnamies tai nainen aloittaa tyyliin ”kun minä tänä aamuna kuljin ja näin, niin näinhän me kaikki”.

Vertauskuvien käyttö on aivan eri juttu kuin tarinan kertominen tai itse tarinassa mukana eläminen.

*

http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005065607.html