Yksikahdeksatta Sylvesteri

Meni pakkasen puolelle. -2,9C

Sylvesterin aattona 59 vuotta sitten menetin ihmisen, jota en koskaan nähnyt. Levätköön rauhassa. Olen nyt samalla vuosikymmenelläni, jona perheemme vanhimmatkin ovat alkaneet ”levätä rauhassa”. Olen juuri nyt päivystämässä virkalääkärin vastuulla ja siinä olen perheen nestori, kahdeksannella kymmenelläni.

Tarja Halonen kertoi tänään radiossa, että on tärkeätä, etteivät sukujemme vanhimmat tai muutoin vaan primus inter pares sano katon harjaltaan, ajastajan vaihtuessa ”minä” vaan ”me”.

Me olimme perhe, jossa ei ollut minuja. Oma perheeni ei myöskään ole päässyt isottelemaan itseinään, mutta ”me” ei myöskään ole ollut huipputuoteemme. Siitä olen aika tyytyväinen, jopa onnellinen. Siinä on jotain pohjalaista, ”meän rannissa”, ei omassa huussissa.

Mitään sellaista ei viime aikoina ole tapahtunut, jota pitäisi nyt Sylvesterinä erityisesti vetää yhteen tai häpeällä piilottaa. Kunnialla kailottaa. Mitään sellaista en Sylvesterin jälkeenkään haluaisi. Että häpeää tai kunniaa. Tavallinen jo 70 kertaa koettu tulevaisuus on ihan hyvä, jos tulee.

Itse asiassa minä haluan eniten, että tämä jatkuisi. Kulkeminen ja päivystäminen, sinapin teko jouluksi ja kuusen riisuminen heti kun presidentti on toivottanut jumalansa siunausta kansalleen. Tämä nykyinen. Eivät edelliset. Jos ei nobelisteista oteta.

Kaikesta voin tai siis voimme päätellä, että elämä on meihin ja me elämään jotenkin tyytyväisiä, joten vuoden 2017 voi pian opetella kirjoittamaan, mutta ei yhteen paperiin, jota opin tärkeänä placebona ja nocebona hyvin käyttämään: käsin kirjoitettu paperinen lääkeresepti on historiaa jonkun tunnin kuluttua.

Eräs opettajani ja mentorini kirjoitti reseptinsä kerran vastaanottonsa instrumenttikomeron oveen. Nyt se ovi on Lääketieteen museossa.

Se saatanan tunari, joka keksi, ettei niitä räsehtejä enää paperille käsin mustekynällä laadita, saa minut oikein pahalle mielelle. Onneksi tiedän kuka se tunari on. Tai ainakin tiedän, ettemme me ole sitä olleet. Saatanan tunareita.

Saarnan nyt valmistuessa lähden ulos tupakalle, vaikka vielä aivan äsken olin yhteiskunnassa, jossa saatoin sytyttää työpöydänkin ääressä ja tarjota potilaallenikin.

Jatketaan tästä.

*

Vanhan vuoden ja Papan raskauttava kevennys, sen sallimme, eikö totta?

Etsiskelin kukonpierun aikaan ja aamun lehtiä laatikolta hakiessani silmälasejani että saisin paremmin selvää, kuinka valheellinen ja tietämätön onkaan lehtemme eutanasia-kanta (Lapin Kansa, pääkirjoitus 31.12. aD MMXVI).

En niitä kaihileikkauksen jälkeisiä sikakalleita klaseja löytänyt, mutta muistin, että auton hansikaslokerossa on varalasit, joilla näkee liian tarkasti.

Mutta missä ovat auton avaimet?

Yleensä auton ovet ovat auki, mutta nyt olin ne lukinnut.

Auton avaimet eivät olleet eteisen peilipöydällä. Vara-avaimet kuitenkin ovat seinälaatikossa, josta ne muiden avainten joukosta tihrustaen ja kopeloiden löysin.

Näin pääsen puurolle Erottajan Essolle. Ensimmäisen puurolusikallisen aikhan, ennen tupakan sytyttämistä, kun luen yllekirjoitettua tekstiä iPhonesta mahdollisia paino- tai käsite-virheitä oikaistaakseni, luen myös tiedon siitä, missä ne saakelin kakkulat ovat.

Siellähän on präntättynä: ”Saarnan nyt valmistuessa lähden ulos tupakalle”.

Niinpä, siellä ne ovat. Yleensä en kesäterassilla iltatupakalla käy, mutta Kummisetä II (Aarnion tarina, I-III, keskimmäinen osa) oli ollut niin hyvä, että halusin istua ja palaa.

Paraatipuolella on tupakoitava seisaallaan ja ohikulkevia tervehtien.Kesäpihalla on kaunis, intiimi metsämaisema.

Ulkona, kylmässä, tuulessa ja pimeässä ne ovat: Eutanasia, Aarnio, Kummisetä ja kaihileikkauksen jälkeiset moniteholasit.