Levolle lasken luojani…

Lupauksista ja ennustuksista huolimatta revontulet eivät tule täyttyvää kuuta tänä yönä tapaamaan. Luonto on niin näköjään päättänyt. Pakkasen sentään ihminen ennustaa oikein, mutta aurinko, tämä meidän aurinkomme, on liian kaukana ennustattavaksi. -18,5C.

Samapa tuo, sitä on tämä lääkärin työkin. Liian kaukana on lääkärin aurinko että tässä liian usein tietäisi hän, mikä on nyt tauti, mikä ennuste, mikä hoito.

Osa lääkärin havainnoista toki on teknologialla vahvennettavissa. Kutsuttakoon sitä algoritmeillä ratkaisemiseksi. Vähän pehmeämmin kyse on ”näyttöön perustuvasta”, evidence based lääketieteestä. Siihen työni on pian parin sukupolven aikana enenevästi nojannut. Teknologian algoritmit ja lukuisten sairastavien hoidon tulosten tilastot parhaimmillaan kohtaavat terveyden palaamisena tai ainakin sairauden helpottamisena. Yksilöön soveltaen, juuri tähän ihmiseen, pienimpänä yhteisenä tekijänä tai suurimpana yhteisenä nimittäjänä.

Kuitenkin, mitä pidemmälle urallani ehdin, sen useammin harmaalla alueella, näytön ja algoritmien välimaastossa, ratkaisee vaisto, intuitio. Se ei tietenkään riitä. Pitää olla myös kyky jakaa potilaansa kärsimyksiä ja ”löytää ihmiselle toivon hippusia”. Niitä ei voi löytää ilman luottamusta, joka taas ei synny sanoitta, ilman yhteyttä kipuihin tai muihin vaivoihinsa apua hakevaan ihmiseen. Joskus tekstari, mese tai meili riittävät.

Ja kaiken päälle: uteliaisuus tuntemattoman edessä on se lisä, jolla  koko tarina ehkä alkaa avautua. Joskus myös parantamiseen ja parantumiseen asti.

Edellä oleva ajatuksenkulku tulee vastaani ammattilehtemme hiljattaisessa pääkirjoituksessa, jonka on laatinut lehden lääketieteellinen päätoimittaja Päivi Hietanen. Hienolla lailla viisas ihminen, niin kirjoittajana kuin varmaankin lääkärinäkin. ”Pekka Peltonen”.

Joskus nuokaan polut ja niitä valaisevat lamput eivät riitä. Eivät, vaikka kartta vastaisi maastoa ja maasto olisi nähtävissä, kuultavissa, haistettavissa ja jopa kuljettavissa.

Kun lapsena oli aika käydä nukkumaan, opetti sodassa pahasti siipeensä rintaman lääkärinsijaisena saanut äitini minulle ja veljelleni lasten rukouksen: ”Levolle lasken luojani…”.

Kun olin jo useaan otteeseen valittanut tuota sinuttelumuotoa ja rukoilijan itsekeskeisyyttä, suostui äiti muuttamaan minun osuuttani: ”No sano sitten me eli levolle laske luojamme!”.

Sitähän tämä lääkärin arjen työ on, joskus hyvin vaikeiden ongemien ratkominen. Vähemmän kaikkitietävää on, ministereitä ja puoluejohtajia myöten nykyisin usein ahneudestaan ja kylmästä teknokratiastaan parjattu valkotakin työ. Mitä vanhemmaksi siinä tulee ja mitä ratkaisemattomampia pulmia ja oireyhtymiä tulee vastaan, sen useammin on syytä etsiä tietä eteenpäin yhdessä. Ei yksin.

Erityisesti viime aikoina, kun paitsi minä, myöskin potilaani ovat aina vaan iäkkäämpiä ja kokeneempia, on heidän sairauksiensakin kirjo vanhaa ja ydin monien sipulin kerrosten peittämä.

Helppoja diagnooseja ei ole – eikä kylmiä, numeroituja hoitoja.

Eilisiltana tapasin ikäiseni kollegan, johon luotan ja joka osaa asiansa poikkeuksellisen hyvin.Decent human person.

Kysyin häneltä neuvoa eräästä jo opiskeluaikana jonkun kerran vastaantulleesta ”vaikeasta” sairaudesta.

Hän otti kysymyksestäni silmät välähtäen kopin ja totesi sen kummemmin miettimättä:

Jaa-a, on se niin vaikea, lähes mahdoton asia tietää. Lääkärille etenkin”.

Amen

*

decent = säädyllinen, kunniallinen, sovelias, kohtalainen, menettelevä, siisti, kunnon, kiltti, mukava