Last Train to Bruxelles from The Helsinki Parish

Kaljamalla on Taka-Niipperin piha.

Useiden vuosien ajan olen ajanut Suomen ja Arktisen asiaa Brysselissä, Starsbourgissa ja Pristinassa & al, hakien kerta kerralta voimia Espoon koillisnurkasta, Vantaan lentoaseman kyljestä.

Nyt tämä aikakausi on loppumassa. Taka-Niipperin ja Korpilammen henki ovat sammumassa ja vallan ottaa vihamielinen, poliitikkoja ja toimittajia ampuva eshtablismentti. Niitä, jotka mielenterveystyön ja psykoterapian innossaan ovat unohtaneet, että psykiatrian erikoisala on perustettu maailmalla ja Suomessa niitä varten, jotka ovat mielisairaita, eivät mielenterveyden puutteessa eläviä ja/tai kasuavia.

Olen järkyttyneenä seurannut kehitystä, jossa suomalaisen sairaanhoidon toisiksi suurimmasta alasta, psykiatriasta, on luovuttu ja jäljelle jääneet rahat ja ihmiset on valjastettu hoitamaan mielenterveyttä.

Mielen sairaat on heitetty tien – tai paremminkin kärripolun – sivuun median ja vihaliikkeiden syötäviksi ja uhreiksi. MV-, ISIS-, Homma-, Vauva- ja muu hostiili kohellus on löytänyt suosijansa, joilla on saatavillaan netti, hirvikivääri ja tähtäimissään milloin naispoliisi, milloin naistoimittaja, milloin naiskaupunginvaltuuston puheenjohtaja.

Ja aina ampujana on mies, josta ei kasvanutkaan miestä.

Miksi?

Siksi, että heille ei ole jäänyt tilaa olla edes mielisairaita, oikeita tosi hulluja.

Heidät on niputettu mielenterveysongelmaisten, tsunamiuhrien, lento-onnettomuuden omaisten ja bussionnettomuuksien kavereiden jälkipuitavien joukkoon, johon he tietenkään eivät kuulu. Ja vieläpä joukon hännänhuipuiksi, joille ei sattumia sopasta riitä lähes koskaan.

Se hulluus, johon Veijo Meri ja Lauri Viita sitoutuvat, se sairaus, josta Salvador Dali ja Hieronymus Bosch mainiosti maalaavat, sen ovat nämä nykypäivän jakkupukuiset hyljänneet, koska se on niin perin rumaa. Se haisee pahalta, ei niinkuin tamperelaisen vittu.

Otettaisiinko lusikka kauniiseen käteen ja luettaisiin Simo Puupposen Siunattu hulluus ainakin monta kertaa ja ihan ymmärryksellä.

Sitten ei tarvitsisi nuorten miesten ampua eikä heitä olisi pakko ampua.

Alkaisimme taas välittää toisistamme. Myös niistä Herramme pienimmmistä muurahaisista, joilla ei ehkä olekaan kolmea tai neljää paria jalkoja jäljellä.

Ainakaan tasatahdissa Wall Streetin, Frankfurtin, London City´en, Suomen Pankin, SAK:n tai EK:n linnoitusten kanssa.

Se kannattaisi, vaikkei siitä saisikaan taloustieteen Nobelia. Tai vakuutuskuorien täytettä.