Me Isänmurhaajat

Rapean tusinan verran graadia kylmää, postilaatikolla istuu valkea jänes ja puistaa tyynessä holotnassa kanssani päätään: ei ole lehtiä vielä jaettuna, ei. Ei kaalin, salaatin, ALMAn tai SanomaOY:n lehtiä, porkkanoita – sati keppiä.

Viime vuosisadan psykiatria rakentui varsin vankasti kreikkalaiseen mytologiaan. Tuon luokittelun raunioilla vietin eilen tovin. Päivystän kuluvan viikonlopun 1/3 Suomen kokoista aluetta psykiatriassa ja myöhäillan sairaalakeikan jälkeen ehdin nähdä viime hetket elokuvasta, joka tämän 21. vuosisadan jälkiviisaalla kulttuurilla kuvasi tuota Freudin, Jungin, Kohutin ja Kernbergin maailmaa. Der Untergang, Perikato, Saksa 2004.

Siellä ne taas olivat, kaikki kolme isänmurhaajaa: Oidipus, Narcissos ja Ikaros. Samat hahmot, jotka jokaisessa hyvässä draamassa on kirjoitettava mukaan että yleisö viihtyisi ja voisi samaistua. Seitsemän veljestä, Nummisuutarit, Tuntematon sotilas, Eduskunta I, II ja III sekä se, joka juuri viettää viime hetkiään Sibeliuksen talossa. Vasta vuoden päästä muuan pohjoinen sotilas joutuu talosta pois, kun hänen varsinainen paikanhaltijansa palaa Canossan matkoiltaan Waterloon naapurista kotiparlamentin muuttaessa takaisin graniittilinnaansa.

Jostain syystä kaikki korkeampana pidettävään kulttuurikeskusteluun osallistuvat nyt eri puolilla ihmiskuntaamme ovat alkaneet viljellä isänmurha-käsitettä. Osa keskustelijoista tietää syvällä tavalla, mitä tuo tarkoittaa, osa haluaa käyttää käsitettä niinkuin 1930-luvulla naiset käyttivät imuketta Klubi-77 ja Juno – savukkeita polttaessaan. En taida jatkaa ajatuksen kehittelyä kastrointeihin eli kikkelinviipalointiin vaan pitäydyn äitejään raiskaaviin, isiänsä murhaaviin ja sokeutuneisiin, lentämistä rakastaviin pilven veikkoihin ja siskoihin.

Niitä kun piisaa.

Viime vuosikymmenellä käsittelin tällä alustalla jo tätä asiaa, kun se ei ollut ajankohtainen. Nyt se on.

Viime vuosisadalla nerokkaan äidin viisas poika (Anne Friedin Risto) opetti minua Lompsalinnan saunan lauteilla ja saunakaljaa uima-altaan laidalla nauttiessamme, miten nuo roolit liian vahvasti itseensä imeneet (äidinmaidossa?) voi tunnistaa.

Taisin oppia.

Se, mikä tässä huolettaa on, että antiikin sankarit ja sankarittaret, Delfoin oraakkeleita myöten, ovat arkipäiväistyneet joukossamme, ihmiskunnassa.

Liki puolet ihmisistä on nuoreen aikuisuuteen ehdittyään narsisteja, musta-valkoisia ja NON-REM-unissaan korkealle liitäviä oman elämänsä sankareita ja sankarittaria. Ennen ensimmäisenkään perillisensa syntymistä. Mutta valitettavasti myös sen jälkeen. Pappana, ahkuna, vielä 100-vuotiainakin. Iässä, jossa juutalaisen Talmudin, Islamin tuhat vuotta nuoremman Koraanin vertaisen kirjoitetun normin mukaan, ihmisen tulee luontojaan kuolla pois.

Synkkähän tämä päivitys on, kun se on niin oikeassa.

Avaapa lehden, television, radion tai oven (Erottajan Esson kahvion tai mielisairaalan) mihin vuoden- tai vuorokauden aikaan tahansa.

Nykyajan digimaailma tosin on tervetullut pakopaikka, jossa tällaista Arktista puskurikapasiteettia päivittäessä muut tsiljoonat  nettitaivaan sivut eivät ole itselläni koskaan edes ruudun nurkassa näkyvillä. Saati piilossa varastoituina. Piilotajunnastahan ne hyvä psykiatri siivoaa pois sotkemasta jo ennen ensimmäisen psykoterapiansa aloittamista. Vai siivoaako, Devils eyen mestari jos on. Karismallaan diagnosoiva, potilaansa vaarantava tai pelastava.

Mietitäänpä sitä, maailman kaikki onnistuneet ja havaintokykyiset papit (1), psykoterapeutit (2), don Juanit (3), Mata Harit (3a) ja politiikan mestarit (4). Ja heidän perässähiihtäjänsä & takapirunsa. Vaali- ja ihailija-karjansa.

Lähteistä:

Pressiklubi 2.12, TV-1, klo 20:00 – 20:30, saatavilla YLE-Areena

http://areena.yle.fi/1-3395008

https://www.google.fi/?gws_rd=ssl#q=anne+fried