Valintoja – Elections – Selections – Choises

Sää on aiemminkin pysynyt päivästä päivään ja aamusta aamuun samana. Eikä nytkään ole poikkeustila. Nuoskaa on, lumi sulaa. Aamukone ei sunnuntaisin lennä.

Tärkein valinta tapahtuu ihmisen elämässä 40 viikkoa ennen hänen syntymäänsä. Loppu on peanuts.

Olen käyttänyt sairaanhoito-opiskelijoille luennoidessani 1970-luvun alkupuolelta alkaen tästä ensivalinnasta käsitettä Liikkasen voileipä. Perimä on leipä, kohdunsisäinen elämä, syntymä ja jokunen ensimmäisistä elinpäivistä on voi, jota ei leivästä voi sittemmin erottaa.

Koska olen ikäpolvea, jolle lauantaimakkara oli juhlan aihe, elämä myöhäismurrosikään asti on mallissani siivu servelaadia.

Loppu on juustoa, joka sitten pysyy siivuna tai sulaa leivän päälle riippuen siitä, paljonko paistaa. Mitä enemmän paistaa, sen vähemmän muuta sandwichia kuorrutuksen alta voi havaita: moni kakku päältä kaunis.

Nyt olen elämässäni vaiheessa gratinoitunut juustovoileipä, jolla erityisesti juustokerros alkaa olla vähän epämääräisen näköinen. Vähän niin kuin ministeri Mattila HS-kuvatoimituksen 19.11. kuvanvalinnoissa.  Jos on juonut Tukholmassa liikaa eikä ole Ahtisaaren tavoin laastaria otsassa, on vanhan, rapautuneen juokaleen näköinen. Paljon ryppyjä ja pussit silmien alla.

Nytkö pitäisi vielä valita?

Rovaniemeläiset sosialidemokraatit ovat sen verran valveutuneita, etteivät enää laita minua valitsemaan Anttien välillä Lahden helmikuun puoluekokoukseen, koska olisin joka tapauksessa valinnut sateenkaariperheen tyttären, joka hyvin rajulla ja vähän rumallakin kampanjalla syrjäytti tamperelaisen rouva toverinsa ja minun ammatillisen kollegani sekä eduskunnasta että vallan kammareista (Kuntaliittolla ei enää ole valtaa).

Nyt olisin valinnut hänet sen puolueen johtoon, jonka jäsen olen ollut lyhyemmän aikaa kuin puolet elämästäni.

Kumpikaan kaimoista ei olisi kelvannut.

Ei taida olla sellaista vaali-valinnan paikkaa, johon en olisi osallistunut. Vaaleissa tosin ensimmäisellä kerralla valitsin Kekkosen valitsijamiehen sijasta Aku Ankan taskulehden (4,95 mk), mutta siitä eteenpäin olen valinnut väärin. Eli yleensä se ihminen, jota olen kannattanut vastuullisiin tehtäviin on jäänyt niihin valitsematta. Itseäni en koskaan ole valinnut.

Entäpä oman elämäni valinnat. Vanhempiani pääsin valitsemaan, mutta aivan liian myöhään. Tyttöystäväni, morsiameni ja vaimoni ovat yleensä valinneet minut ja lapset eivät ole juurikaan päässeet valitsemaan, saati että minä heitä.

Mitä sitten olen valinnut itse, tietoisesti ja harkiten. Siten, että olen joutunut valinnastani vastaamaan eli sen kanssa ”itehän päätit” – elämään.

Vaikka kuinka tarkalla kammalla katson elämääni ja kuinka monta kertaa tahansa,  ei siellä montaa valintaa ole ollut. Siis sellaista, jonka kanssa on sitten joutunut elämään valintojeni seurauksista kärsien tai niistä palkintoja kuitaten.

Eivätkä ne valinnat, jos niitä sitten onkin, edes kuulu edes tällaisen intiimin, kahdenkeskisen blogin puitteisiin.

Yksi ryhmä valintoja kuitenkin tulkoon ylösmerkityksi.

Se on joukko päätöksiä, joissa olen kieltäytynyt, lopettanut, jättänyt käyttämättä tilaisuuden tai välttänyt harkiten joitain vaihtoehtoja, houkutteleviakin.

Sellaiset ”ei tätä”-valinnat ovat tapahtuneet useammin pikaistuksissa kuin mietinnän kanssa. Useimmiten ”heti” eikä yön yli nukuttua.

Minkälaisia ne ovat?

Asia ei oikeastaan teille, arvoisat vieraani kuulu, mutta koska tähän asti olette lukenut, mietin niille yleisen otsikon: suurimman yhteisen tekijän tai pienimmän yhteisen  jakajan – jaettavan. SYT, PYJ.

Se on EI!

Se EI ole KYLLÄ!

KYLLÄ vain EI ole.

*

Nyt sanansäilä soi, saatana taputtaa karvaisia käsiään ja perkeleet viuhuvat ilmassa, maassa ja syvissä Danten kellareissa, Rauni-Leena Luukanen kääntyilee levottomasti haudassaan – ja hänen mummonsa.

http://areena.yle.fi/1-3736797