Neljä maata, kaksi jokeria ja viimeinen valssi

Lauhtuu ja vihmoo lunta. Aamukone Napapiirin Joulupukin Lentokentältä nousee kohden etelää vartin myöhässä.

Jos valtaa ihmisen maailmassa käytetään, pitää miettiä, moniko siinä pitää olla. Roosevelt, Stalin ja Churchill?

Korttipakassa on neljä, shakissa kaksi maata. Kumpi on todellisempi.

Historiaan en ole oppinut uskomaan, koska jopa se, mitä 1989 tapahtui, kun muuri murtui, tuntuu olevan niin kovin monella tavalla. Tai se, mitä tapahtui, kun viimeksi rakastuin ja menin naimisiin, kolme vuotta myöhemmin.

Historia tarjoaa vain mielikuvia ja niistäkään kerrallaan ei montaa voi ottaa työpöydälle, ettei mene sekaisin lyhyen blogin kulttuurissa.

Parhaita ovat hetket, joita voi käsitellä yhden ässän asioina. Jeesus, Aleksanteri Suuri, Paavi. Vaikeimpia ovat hetket, joina 190 valtionpäämiestä sopii Pariisissa ilmaston korjaamisesta, mutta jättää yhden Kosovon pois, koska on yksi Karadzis.

Shakin 64 jäsentä ovat taitavalla pelaajalla jokainen mahdollisessa ratkaisijan roolissa. Kun pelasin shakkia lapsena Simo-vaarin kanssa, hän tapasi antaa ennen ensimmäistä siirtoa hyvitystä kahden tornin tai tornin ja lähetin verran. Se poisjätettyjen valinta mietityttää vieläkin. Että miksi juuri ne?

Olen miettimässä sitä, riittääkö maailman hahmottamiseen neljä kuningasta patarouvan ja jokerin reservillä vai tarvitseeko alkaa etsiä yhtä ässää.

Ainakaan se ei ole Leonard Cohen, rauha hänen sielulleen.

Cohenien perheellä on ollut vuosituhansia tärkeä tehtävä. Temppelin avainten haltijan tehtävä.