Radovan Karadžić (serb. Радован Караџић, s. 19. kesäkuuta 1945)

Kymmenkunta plussaa, taivas on pilvessä, ei kovin itke.

Istuin kaksitoista-henkisen kokousyhteisömme joukon jatkeena kokouskaupungin pormestarin tarjoamalla illallisella britin ja albaanin välissä. Isäntämme puhui tervehtiessään meitä maltista, suvaitsevaisuudesta ja rakentamisesta. Henkisestä, sosiaalisesta ja konkreettisesta.

Britti muisteli vasempaan korvaani ajoista, jolloin hän oli Punaisen Ristin edeskäypä kun näillä seuduilla kidutettiin, raiskattiin ja tapettiin. Naisia ja lapsia oli sankoin joukoin uhreina, mutta mukana myös julmuuksia tekemässä.

Radovan Karadžić, ikäiseni psykiatri ja Jugoslavian nuorten maajoukkueen jalkapallovalmentaja oli mukana Jugoslavian hajoamissodissa (1990-luku) johtamassa toimintaa, joka laantui vasta pitkällä tällä vuosituhannella.

Kysyin ensin britiltä, sitten albaanilta, kuka oli syyllinen, kuka pahin ja kuka jäi henkiin. Britton kertoi, että lähes parasta oli suomalaisen kirurgiryhmän toiminta, jolla se sai kokemattomat tai jo kokemuksensa unohtaneet amerikkalaiset toimimaan oikein kun sota oli kuumimmillaan ja uhreja syntyi eniten. Albaani täydensi oikeaan korvaani, että suomalainen sairaanhoitojärjestelmän Kosovoon neuvoillaan kasanneen asiantuntijajoukon työn tulos on vieläkin täysin korvaamaton jälkien parsimisessa ja uusien ikäpolvien auttamisessa rauhan askareissa.

Kysyin uudelleen, kuka oli syyllinen, kuka julmin ja miten tällainen repivä rikkominen voitaisiin tulevaisuudessa välttää.

Sekä britillä että albaanilla on vuosikymmenten kokemus rauhan ja sodan ajan katastrofeista. Mutta he eivät nimenneet syyllisiä. He nimesivät rauhan sankareita.

Kauan on kärsitty vilua ja nälkää Balkanin vuorilla taistellessa. Oi kallis kotimaa…”.

Leo Tolstoin Anna Karenina, eräs lapsuuteni ottavimmista lukukokemuksista, käsittelee erästä Balkanin sotaa, 1877-78. Suomi vastaan Turkki. Johan Kasimir Ehrnrooth, kenraali Adolfin suvusta, nimetiin tuolloin jälkiselvittelyiden aikana Suur-Bulgarian sotaministeriksi.

Punainen Risti ja Punainen Puolikuu eriytyivät toisistaan.

Martti Ahtisaari, paljon nykyisin kotimaassaan parjattu, sai Balkanin ansioistaan Nobelin rauhanpalkinnon.

Eilen vietettiin  kansainvälistä YK:n päivää.

On siinä miettimistä, Suomen puolustusministerillä Jussi Niinistöllä (PS), miten pitää toimia, jos sodassa on mukana hurmos.

Niinkuin siinä usein tuppaa olemaan.

Rauhassa puolestaan on mukana…niin, mikä siinä on mukana?

*

Suomalaisnimiä, jotka Kosovossa (asukkaita saman verran kuin III-kehän tietämissä) ehkä Ahtisaaren ohella tunnetaan: Harri Holkeri, Elisabeth Rehn, Olli Rehn, Helena Ranta, EULEX, KFOR. Suomessa asuu tällä erää vajaa 10 000 kosovolaista, paluumuutto on alkanut. Puhelimen suuntanumerot Kosovossa ovat Monaco +377, Slovenia +386 ja Serbia +381, rahayksikkö on €, Serbian rajalla myös dinaari, 80% autoista on Volkkareita, litrahinta, oluttuopin myös, n 1€. Sveitsiläisiä on aika paljon (autoja, ihmisiä), Suomi-Kosovo 1-1 (jalkapallo).

Helena Rantaa eivät täällä kaikki muista hyvällä. Tutkiessaan erästä joukkomurhaa hän arveli mediassa, että siinä oli mukana ETYJ:n ja KFOR:n (= NATO) vedätystä.

Päivän kokouksessa puheenvuoron käyttänyt kosovolaislähtöinen dr Vjosa Musliu Brysselin vapaasta yliopistosta heitti 12-päiselle ukkoköörillemme (no, yksi britti nainen, mutta joukon särmin jätkä) kovan luun kaluttavaksi: Jos kosovolaisnuoret, joista 35% on työttöminä, eivät pian saa vapaata matkustusoikeutta EU:n alueelle (nyt on viisumipakko), he ovat hyvin helppo saalis itäiselle mafialle (ISIS & al). Hän arveli riskiryhmän kooksi vähintään 30 000 fiksua, vapaamielistä ja uteliasta. ”Hän” on erittäin sipakan näköinen nuori ihminen. Sukupuolen jätän vieraideni arvioitavaksi, mutta huivia tämä muslimi ei käyttänyt.