Luja tahto vastaan Harmaa kivi

Lokakuuksi lämmintä, syksyksi kuivaa.

Tänään, kun ei ole kiire mihinkään, syvennyn lukemaan maakuntalehden  ”long play”-tarjontaa. Toimittaja toisensa jälkeen on liuskansa täyttänyt urheiden lähimmäistemme sankaruudella.

Jotain vierastahan tässä on. Kun oikeasti kohtaan meitä oman elämämme sankareita vessan peilistä, homeisen mielenterveystoimiston kopperossa tai Esson baarilla, on huomio ihan muuta kuin tuosta painetun lehden Luppo-liitteestä voin lukea.

Tunnen sen verran monia ja niin paljon laatuisia toimittajia ihan läheisestikin, että tiedän heidän olevan parhaasta päästään hyvin kunnianhimoisia, taitavia ja varsin älykkäitä. Lisäksi heitä on siunattu ”kirjoitan joskus vielä sen kirjan”-kunnianhimolla. Jokainen haluaa tulla Eeva Joenpelloksi tai Eino Leinoksi. Snellmaniksi tai Canthiksi.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että Mikko-Pekka Heikkilä kuvaa Käsivarren tai Utsjoen Lappia hauskasti, irvokkaasti tai artopaasilinnamaisesti. Tai Veikko Huovinen rakentaa kainuulaisesta kuvan kuoliaaksinaurattavana, flunssaisena reppuselkänä.

Siinähän se sujui taas, lauantaiaamu tarinoiden parissa.

Kiitos kysymästä, kyllä en voi hyvin.  Voin huonosti, koska työssäni tarinat ovat ihan muuta eivätkä ne edes lopu.

Satu miehestä, naisesta, lapsesta, vanhuksesta ja harmaasta kivestä ei ole totta.

Se kivi on.

.