Haikeudella – Con Amore

Vettä +11C:ssa.

Lapin Kamariorkesteri otti eilen hatkat Afrikasta suorassa radiolähetyksessä ja koin harvinaisen asian: silmäni kostuivat. Mozart sävelsi Klarinettikonserttonsa A-duuri 1791, vain muutama kuukausi ennen kuolemaansa eikä koskaan ehtinyt kuulla sitä esitettynä. Konserton adagio-osa kuuluu elokuvan Minun Afrikkani (Out of Africa, Sidney Pollack 1984) juoneen. Muita osia näyttelevät Meryl Streep ja Robert Redford.

Kun nykyisin kohtaan missä tahansa muodossa Mozartin, mieleeni tulevat alppinaakat, joita kohtasin Kotkanpesällä (Kehlsteinhaus, Berchtesgaden), josta on suora näköyhteys Saltzburgiin, maailman Mozart-kaupunkiin.

Noilla mustilla, kalman mieleen tuovilla linnuilla on punaiset jalat ja keltainen nokka.

Mozartin jälkeen kuoli pian murhattuna Kustaa III, jonka mieleenpainuvin hanke minun arvomaailmassani oli yrittää pelastaa Aleksanteri I – Napoleon – Ribbentrop – Molotov – käsitemaailmassa mitä pelastettavissa on. Suomen, Itämaakunnan asioissa häntä avitti Kustaa Mauri Armfelt. Aleksanteri I astui valtaan kun hänen isänsä, Paavali I, murhattiin.

Niin, tuo elokuva kertoo Karen Blixenista, tanskalaisesta kirjailijasta.

Kun katselen ympärilleni tässä omassa, pienessä maailmassani, joka kesällä täydentyi Afrikankokemuksella, olen haikea. Se arroganssi, joka ihmisestä toisensa jälkeen alkaa kulua näkyviin aiemmin niin herkän ja hauraan kauniin sielun väistyessä, tekee minut menettäjäksi. Se hyväuskoisuus, jolla osana toimintaani,  työtäni ja arkeani elelen, saa yhä useammin ja kipeämmin  kolhuja. Ja mikäs se  sieltä peilistä kaivautukaan esiin, puskurikapasitoijan ohuen ja mimosanherkän pinnan alta?

Radio yhden kulttuuritoimitus soitteli ja pyysi aikaa juttutuokiolle , jonka tietenkin oitis lupasin. Aikahan lie viimeisimpiä asioita, jota ihminen voi kuvitella suhteessa itseensä säätävänsä .

Ei suhteessa aikaan.

Jutustelu tapahtuu ”Tämän runon haluaisin kuulla” – ohjelmassa parin yön kuluttua , lauantai-iltana. Sitä tuokiota  sävyttää runo, joka on osa Syksyisiä Lauluja – kokoelmaa.

Kokoelma on kirjoitettu mustekynällä kovakantiseen kirjaseen. Kirjoittaja on ollut 16-vuotias säkeitä äidilleen joululahjaksi luodessaan. Keskellä ensimmäistä maailmansotaa, 1916.

Kirjan viimeinen runo päätyy haikeasti, con amore?

Isot haukat olivat tyytyväiset, mutta pikkuhaukat itkivät, itkivät katkerasti —-”

*

http://areena.yle.fi/1-3650838