YLE169

Sää aiempiin syyskuihini Lapissa verrattuna on ylen lämmin. Joskus on tähän aikaan, syyspäivän seisauksen jommin kummin puolin, jo pysyvä lumi peittänyt vasta 1939 perustetun  läänin seuraavien kahdeksan kuukauden ajaksi vaippaansa.

Ulkoruokintakausi tälle vuodelle on ohi. Marjatta Pekkalan Rovaniemen Kauppatorilla kymmeniä vuosia palvellut Torikahvila avautuu uudelleen toukokuun puolessa välissä ensi vuonna.

Lappi ja siitä kertova narratiivi (heh, vihaan tuota termiä!) on aika vähän vaihdellut Kokon Laulujoutsenesta, italialaisgeologien kirjoituksista tai umbrialaisen Tacituksen historiasta.

Olen oikeassa elämässä tavannut Lapista lähes kaikki kylät ja monet kyläläiset ja nähnyt lukuisia kertoja kaikki pohjoisen kahdeksan vuodenaikaa. Ihmisten, porojen ja muun biosfäärin syvimpiä loukkoja myöten, jos en suorastaan universumin säteilyjäkin.

Mutta en ole junantuomana (itse asiassa tuojani oli Volkswagen Golf, Simca 1000 ja Volvo 144) tohtinut asiaani tiivistää.

Vieropalkisen ihmisellä ei ole mielestäni lupa viisastella, vaikka näyttääkin, että kainuulaisilla korhosilla ei tässä asiassa ole mitään rajaa eikä häpyä.

Kaikki 1900-luvun tarinat olen kuullut niitä itse kokeneilta (Kaijukka, Erkki Linkola, Jussa Lihtonen, Oula Näkkäläjärvi, Aslak-Uula ja Suomenrinteen Reiska, Pekka-Hermanni Kyrö, Merja-Aletta Ranttila).

Lehdet, kuten Lapin Kansa, Inarilainen, Pohjolan Sanomat, Kaleva, Helsingin Sanomat ja Suomen Kuvalehti olen kahlannut 1950-luvulta alkaen, mutta en ole jättänyt väliin Pohjoisen kustantamiakaan lehtiä. Tai Timo K Mukkaa, Tuija Hautala-Hirviojaa saati Kalervo Palsaa. Monia muitakin todistajia olen kuunnellut, katsellut ja lukenut ilta illan jälkeen ja liuskan tai maalauksen toisensa perästä.

Viime vuosina meininki on muuttunut kovasti ja sen takia luulenkin, että niin paljon nuoria ihmisiä pohjoisesta on muuttanut. Turkuun, Naantaliin, Vantaalle, Espooseen, hautuumaille ja tuhkana Pallastunturin Taivaskeron rakkoihin.

Kaikkein pahimpia en uskalla edes muistaa tavanneeni.

Viimeisen viikon aikana tapasin erään ihmisen, jota kuunnellessa minulle tuli mieleen kokemukseni Messinasta, Umbriasta ja Napolista, joissa tapasin paikallisten mafioiden vastuunalaisia silmästä silmään. Tai Kosovon, Kroatian tai Kreikan pomoja.

Heidän tärkein viestinsä on, että he, ja vain he, ovat oikeassa. Jos muut ajattelevat olevansa oikeammassa, sen pahempi heille. Päälle kuiva, vino hymy, kevyt naurahdus, mutta silmiin he eivät katso. Eivät edes vahingossa. He tietävät, että silmät ovat sielun peili ja aavistavat, että minä puolestani tiedän sen. Osaan lukea niistä.

Tämä on nyt tällainen vähän pateettinen päivitys.

Se saa lähtönsä siitä, että katsoin sunnuntai-iltana YLE169-Femmalta, pian kaadettavalta TV-kanavalta, ruotsalaisen elokuvan, jossa oli juuri tämä väkivallan ja salaamisen narratiivi (paha sana, kyllä!).

Elokuvan nimi on ”Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä”. Elokuvan tarina kertoo omalla kumoamattomalla tavallaan sen, miksi me olemme sitä mitä me olemme.

Jään omalta osaltani ihailemaan Heikki Harmaa, joka ”Vain elämää”-tuotannossa yllätti nämä x-, y- ja z-sukupolvea edustavat Helsingin Sanomien NYT-liitteen elokuva-arvostelijat, jotka kolmella tähdellään ohittavat bergmanilaisen helmen.

He ovat niitä samoja, jotka haluavat tuhota viimeisetkin jäänteet siitä maailmasta, jota Ranskan viimeisin kuningas Ludwig Philip 1 siitti lappilaiseen maailmaan 1830-40-lukujen paikkeilla. Se oli aikaa ennen rajasulkuja, jotka tuhosivat kokonaisen alkuperäiskansan  ja tekivät sen alttiiksi sille veijari-kulttuurille, jota edustavat parhaimmillaan Mikko-Pekka Heikkinen, kansanedustaja Kärnä ja ne harvat, joiden omaisia jäi eloon Ketomellan murhista. Heitä oli vain yksi ja hän oli nainen, oman sukunsa ”Ahku”.

Sitä isojakoa, joka Ketomellassa poromiehiä tapatti, ei vieläkään ole saatu loppuun, mutta Ylämaissa eletään, niin kuin asia olisi jo päätetty. Yhden kansakunnan loppu.

Katso lähemmin:

Jari Tervo: Matriarkka

Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia

Maria Peura: On rakkautes ääretön

Katja Kettu: Yöperhonen, Kätilö

Erkki Linkola: ”Elämä on kirjava kuin tikka” (gradutyö, HY)

http://sverigesradio.se/sida/artikel.aspx?programid=1017&artikel=5231040