Matkalla pohjoiseen

Sää ei muutu, mutta siinä kulkijat vanhenevat. Vai oletteko kuulleet ikääntyneestä säästä?

Yritän tunnistaa kulkiessa joukosta paljon matkustavia, mutta ei meissä ole selkeitä tuntomerkkejä reissussa rähjääntymisestä. Ei edes tienarkomaniaa, pakonomaista tarvetta liikkua. Ei ainakaan niin, että sen palavista silmistä tai määrätietoisesta toiminnasta teillä ja turuilla huomaisi.

Matkasyöppö ei ole kohteliaampi tai huomaavaisempi kuin kerran vuodessa kammistaan liikahtava, mutta ei sen  härskimpäkään laivaan, ohitukseen, junaan tai lentokoneeseen ryhtyessään. Ei siis rauhallista, määrätietoista tai ylimielistä vaan koko ihmisen sikamaisuuden enkelikirjo.

Olen jutellut usein niiden kanssa, joiden kiire on loppunut, vastentahtoisesti tai hiipuen. He eivät valita vieroitusoireita, mutta eivät erityisemmin tunne itseään globetrotter-sankareiksikaan.

Olisiko se tässä? Miljoonat mailit, sadat maat ja mittaamaton määrä ihmistapaamisia kaikissa ilmansuunnissa ei synnytäkään himoa jatkaa vaan kykyä ottaa vastaan mitä matka tai kotipankolla makoilu antaa.

Oppia nauttimaan hetkestä, ei matkan tai kellon joutumisesta.

Illalla vaimo pesee kotisaunassa selän, vastavuoroisesti.