Sortoa kuutamolla

Pari astetta kylmää, sentti uutta lunta.

Schultzin Tenavissa soitetaan Beethovenia.

Myös kotikylämme kamariorkesterissa tehtiin illalla näin.

Beethoven yhdistyi neuvostovenäläisen säveltäjän elämänkaareen koskettavalla tavalla.

Gilad Karnian alttoviulun mestarillisen soinnin vaiettua Dmitri Šostakovitšin viimeisimmäksi jääneen sävellyksen loppusointuihin olen hiljaista poikaa.

Monta muistamisen arvoista asiaa elämänkaareltani tiivistyy tuollaisiin tuokioihin.

Dmitri Šostakovitš palkittiin 1950-luvulla Wihurin rahaston Sibeliuspalkinnolla tunnelmassa, jonka miellän yöpakkaseksi, uhmaksi Stalinin jälkeistä Neuvostoliittoa kohtaan.

Toisaalta Šostakovitš siinä iässä, jossa juuri nyt olen, sävelsi illalla Korundissa kuullun ”Sonaatti alttoviululle ja pianolle”.

Oli vuosi 1975, olin lähestymässä kolmekymppisiäni. Yksi elämäni myrskyisimmistä jaksoista oli meneillään .

Muutaman kuukauden sisällä sävellyksen valmistumisesta säveltäjä menehtyi keuhkosyöpään.

Sonaatissa on musiikintuntijoiden mukaan tiivistyneenä Šostakovitšin koko elämäntyö.

Soitanto loppuu vaieten Beethovenin Kuutamosonaatin teemaan, jolla illan konsertti myöss alkoi.

Tellun psykiatrin koju, Amadeuksen Beethoven ja Dmitri Šostakovitšin Leningrad sinfonia (N:o 7), mutta myös vaikkapa ensi maanantain täysikuu kietoutuvat vyyhdeksi, jota vielä aamun valjetessa on soma kaiken nykypäivän hostiilin sälän tympiessä pyöritellä keränä.

Seuraaja entisessä työhuoneessani, ”Ressu-Snoopy”-Bruno von Runchausenin isäntä, elää juuri omassa ruuhkavuodessaan ”1975” uppuroiden . Lankakerää vasta kasaten.

Kerästä löytää langan pää ja etsiä se elämä.

 

Take five

Pilvessä, -1,1C. On helppo keli ajella Ylämaihin

Ihmiskunnan yhteisessä sielussa on paljon asioita, jotka ovat säilöytyneet sinne kirjoittamattomina tai puhumatta välittyvinä keinoina selviytyä yksin tai yhdessä.

Twitterissä puhkesi asiasta eilen pieni kina – ei vihamielinen sota.

Onko ihmisen etoksessa eli sisäisessä yksilön ja lajin oikein-väärin-järjestelmässä mukana biologista viestiä vai ei?

Käärmeen pelko, öttiäis-kauhu, korkeat paikat ja sukupuolista himoa raiskaamiseen (nainen tai mies) asti nostattavat ”tiukkapylly”-näkymät. Sotakoneiden ja SS-salamien voimaa uhkuva kunnioitus-pelko. Nopeasti elvyttävän evään houkutteleva tuoksu (”Jali ja suklaatehdas”).

Puutuin keskusteluun sen ulkopuolelta, kun inttäminen osui sattumoisin silmiini. En jäänyt kuitenkaan seuraamaan sitä enemmälti, koska arvelen, että minun sielussani on biologisena saamani viesti, jonka jaan miljardien muiden kanssa.

Viiden sekunnin sääntö.

Jos lihapulla tippuu grillin pihalle tai nakit ja muusi tuhruisen ravintolan lattialle ja syöjä on nälissään, hän voi tuollaisen evään huoleti nostaa viiden sekuntin sisällä sairastumatta tipahtamisalustan bakteereiden tai muiden alkuelävien takia.

Uskokaa tai älkää, asiaa on tutkittu ja siitä on kiistelty vuosisatoja.

Viimeisin tulos on, että näin on: viisi sekuntia.

Kun seuraavan kerran mainostauolla rakennat voileivän, katsoppas vain: tartut siihen leipään ennen istumista sohvalle ja haukkaat palasen keittiöstä tassutellessasi, maitolasi vielä toisessa kädessä, ei sohvapöydällä.

Ehdotan tuon viiden sekuntin säännön laajentamista, koska se todennäköisesti on osa edellisiltä sukupolvilta biologisessa muodossa perimäämme oikein-väärin-viisautta.

Sellaisia viisauksia tottelevia jumalat kutsuvat onnellisiksi.

DNA, RNA, telomeerit, mitokondriot, prionit ja muut vielä tuntemattomat ”vektorit” eli tiedonkuljettajat ja -välittäjät ovat tyytyväisiä isäntäeläimensä, vaikkapa minun, toimintaani, jos hädän tullen alan auttaa itseäni ja lähimmäistäni heti enkä seuraavalla kahvitunnilla tai tilipäivänä.

Ihminen on parhaimmillaan hyvässä, jos hän lähimmäisensä hädässä huomattuaan pinkaisee tai hyppää pelastamaan het´ eikä viidestoista päivä.

”Het eikä melkeen”-ryhtymistä kutsutaan nykyisin amerikkalaisen merijalkaväkisotilaan refleksiksi.

Hyppää ensin, mieti sitten.

Take five – carpe diem

Simon Styliitta

-14.1C, illan leiskuvien revontulien jälkeen puolipilvistä.

Tervolalainen kirjailija Erno Paasilinna kertoi Torniossa muinoin, että lappilaisilla on tapana tulisilla turistessaan eli yhteisistä asioista neuvotellessaan kusta nuotioon. Naistoimittaja muunsi Ernon ilmaisun pissimiseksi yhteiseen hiileen.

Kun taisto on herkkää eläjää liikaa satuttava, tämä väistyy ja poistuu tulilta kipua välttääkseen. Tekee ”Linkolat”, erakoituu.

Lääketiedettä ei ehkä olisi eikä lääkäreitä saati sairaanhoitopiirejä, jos kipuja ei olisi. Siksi ihmisen ja muiden elikoiden tapa väistää kipua taitaa olla elämän geeneissä.

Asiaa on nyt tutkittu, joskaan laboratorio ei ole Suomessa, vaikka ehkä pitäisi.

Tutkimuksessa on todettu, että ilmiö asuu aivojen raphne-tumakkeen pinnassa.

Jos raphne-tumake toimii ”eri tavoin”,  ei sen haltijalle synny halua olla sosiaalisesti ahkera vaan syntyy halua näyttää hammasta ja erakoitua kivun välttämiseksi, mutta autuaaksi tulemiseksi.

Johtajat, harhaanjohtajatkaan, eivät erakoidu:

Hallitsevassa asemassa oleva hiiri ehkä nauttii sosiaalisesta ympäristöstään. Yhtä hauskaa ei ole sillä, joka on alisteisessa asemassa ja tulee joka päivä tuupituksi. Silloin ehkä tuntee jo olevansa syrjitty” (Helsingin Sanomat 17.2. -16 s B9)

kts myös

”Hiiriä ja ihmisiä”, John Steinbeck 1937

Koskikaran aika – Age of Dipper

-11,2C, tyyntä, Jupiter leikattujen silmieni terävöittämänä hallitsee kirkkaan mustaa aamutaivasta lännessä.

Laskiaisen paikkeilta on sieluni komeroihin jäänyt hyvin pitkä sarja muistoja, joiden kerääminen koskikara-linnun kevään alle tuntuu oikealta.

Lintu touhuaa tunturipuron varressa, pienen kosken tienovilla jäiden alkaessa lähteä vilkkaimmista virtapaikoista. Se sukeltelee veteen öttiäisten hakuun, pirahtaa ylös haukkaamaan henkeä ja sirittelee nopeasti tulkiten iloisesti, pidempään kuunnellen alakuloisestikin sävytellen.

Pohjoisen luonnon ja ihmisen kahdeksasta vuodenajasta tämä hankikannon aika (the season of crusted snow) on monelle miehenpuolelle vuoden raskain. Liikaa valoa, liikaa kylmää, liikaa lämmintä ja liikaa pimeätä. Liikaa rakkautta, liikaa vihaa. Kaikki aika ehdottomia asioita.

Kun tänä aamuna luen poikani some-päivityksestä, että hän aikoo ottaa illalla kunnon löylyt, asia tiivistyy somasti.

Poika löylyttelee itseään ja perhettään päiväntasaajan Ugandassa, Viktoriajärven rannalla, kun minä puolestani napsautan sähkökiukaan päälle napapiirillä, Kirkonjyrhämän jokisuvannon äärellä.

Koskikaran aikaan.

 

Korkeakulttuuri – cyldyyri jyyri

-0,9C, lunta tullut kohtuudella

Sain illalla luetuksi Arturo Pérez-Reverten kirjoittaman ”Taistelumaalari”-kirjan.

Tänään otan käsiini Leena Landerin Kuka vartijoita vartioi. Ensimmäisen kerran luen hänen kirjaansa. Tähän mennessä hänen kolumninsa eivät ole näet vakuuttaneet.

Aamun lehdestä luen kohu-kriitikon sävyisän ja kiittävän näkemyksen lauantaina näkemästäni rovaniemeläisestä Tsehov-näytelmästä. Mutta vilkaisen myös EU:n, Latvalan ja RoPS:n asioita.

Korkeakulttuuri, EU ja huippu-urheilu ovat hyvin rahakkaita lajeja veronmaksajalle, jos suhteuttaminen todelliseen palveluyhteiskuntaan unohtuu.

Toen perrään eniten rahaa keräämme toistemme tileiltä sairauksiemme ”huonoon” hoitoon, joka onkin sitten ammattini.

Musiikkitaloon tai guggenheimeihin hurahtaa vain pienen pieni murunen, joskin sitä on juuri siksi helpointa vihata. Tuusulan Jokelankylän kukkakaupan lottokupongin neljäntoista miljoonan dramatiikka on ihan eri juttu kuin EU:n aluekomissaarin hallinnoima 350 miljardia.

0,00004%

Kuntapolitiikassa sekä RoPS:a että Tsehovia katsellaan vapaa-ajan palveluina, tosin uimahallista, Sodankyläntien varren valaistusta ladusta ja Auttin kinkereistä  päätetään myös samassa esityslistassa.

On kansalaisen valinta, meneekö hän hiihtämään, teatteriin, kamarimusiikkikonserttiin, lentopallo/jääkiekko-peliin vai taidenäyttelyyn.

Ensin tosin on uusittava verenpaine- ja masennuslääkkeet. Joskus on jopa syötävä niitä saakelin pillereitä.

Toistaiseksi jokaiseen junaan on runsaasti kyläläisiä riittänyt. Se on hyvä, se! Siis se, että niitä junia vielä kulkee, vaikka lippujen myynti ja maksaminen setelirahalla onkin lakkaamassa.

*

Jos tämä päivitys on kartta, siihen kuuluu mittakaava.

Corina Creţu´n hallinnoima 7 vuoden alue-budjetti vastaa vuositasolla Suomen valtion budjettia.

Jokelan kukkakaupan (lunastamaton) lottovoitto vastaa Rovaniemen suunnitellun uimahallin rakennuskustannuksia, Rovaniemen seurakunnan vuositalousarviota tai vapaa-ajan lautakunnan (liikunta, nuoriso, kulttuuri) vuosikuluja. Maksan koko elämäni aikana samaa kokoluokkaa olevan määrän  €:ja veroina (mukaanluettuna kulutusverot, julkiset taksat ja maksut).

Niin, ja viikonlopun aikana on Rovaniemellä satanut lunta 40cm. Kahden viikon kuluttua valitaan suoralla kansanvaalilla Rovaniemen seurakunnalle kirkkoherra budjetin käyttöä johtamaan.

Kaikki sulaa aikanaan: veden, vallan ja rahan kiertokulku jatkuu.

 

.

 

Raha puhuu

Pikku pakkanen, paljon uutta tuoretta lunta, joskaan nyt ei juuri sada

Asun talossa, joka on rakennettu ennen ETYK:a, 1960-luvulla, kun Suomi vielä oli ”karhun kainalossa monella lailla.

Toiveideni ja haaveideni vuosikymmenellä.

Kotini on rakentanut mies, joka on työnsä osannut. Jokainen ovi ja jokainen tekninen ratkaisu, mutta myös pohjaratkaisu, ovat ainoalaatuiset. Sarjatuotantoa kodissani on vain viimeisin tekniikka, joka on ilmestynyt rapean kaksikymmenvuotisen asumiseni aikaan.

Kun kuljen maailmalla, yövyn mieluiten taloissa ja ympäristöissä, jotka ovat niinkuin kotini: tuulahduksia ihmisen ja ympäristön historiasta, osana ajan jatkumoa, ei osana tämän päivän viimeisintä huutoa, melskettä, viivoja ja vihaa.

Tällainen kerroksisuus on tässä ihmisen maailmassa hyvin tavallista. Kutsun sitä tässä kylä- tai vanhakaupunki-kulttuuriksi.

Tällainen kerroksisuus ei ole sielunsa pahoinvointia ja pelkoaan julistavalle ajalle tai ihmisympäristölle ominaista.

Kerroksittaisuuden katoaminen on ominaista hädässä olevalle, identiteettiään kadottavalle tai totaalisesti vieraan voiman tuhoamalle kulttuurille.

IHMISEN KULTTUURILLE, ei eläinten, kasvien tai öttiäisten kulttuurille.

Nykyisessä kotikylässäni Rovaniemellä tuho 1944 syksyllä oli lähes täydellinen. Ystävät näyttivät meille lappilaisille, mitä Freundschaft on jos niikseen tulee. Kerrokset kauppalasta hävitettiin, samoin sillat niiden välillä.

YYA omana aikanaan, Saksa-Suomi-akseli, oli passé.

Ihmisen kylän ja rakennetun ympäristön kerroksien katoaminen on katastrofi niin ympäristölle: ihmisille, eläimille, kasveille, kiville kuin mineraaleillekin. Mutta samalla katoaa myös ilman, valon, veden, tulen ja lämpötilojen kirjo.

Kaikkea ei voi saada eikä koskaan ole liian myöhäistä hankkia itselleen surkea lapsuus saati toivoton vanhuus.

Kun jonkin aikaa ennen kotikyläni totaalituhoa ympäristön, asumisen ja niitä sitovan kaavan eräs aikakautensa kuuluisin mestari näki, mitä on tulossa – 1939 – hän vielä parahti tuskissaan:

On parempi rakentaa yhteiskuntaa korottamalla yksilö potenssiin kuin supistamalla hänet pienimmäksi yhteiseksi nimittäjäksi

(Frank Lloyd Wright, Alvar Aalto)

Näin ei 1939-1945 tapahtunut, Rovaniemi repeytyi maan tasalle, mutta kun itse matkustan omassa maailmassani, etsin yösijani aina sieltä, missä maan tasalle revitty on rakennettu uudelleen historian kerroksittaisuutta mielessä pitäen.

(kirjoitus on laadittu Rovaniemen Valistustason muistoa kunnioittaen)

Jumalauta, näillä hoodeilla ei pelätä Jumalaa

-1,6C, lunta tulee kuin Este…

Mikähän on meemipohjaisia hokemiaan toistavien sivistyneiden ihmisten vastuu siitä, miten maassa eletään ja ojast oltta juodaan.

Aluepoliitikkona minun pitäisi olla huolissani kotikadustani, -kunnastani ja -maakunnastani, mutta EU-poliitikkona puolestaan maanosastani. TTIP, muistattehan?

Vastuuni on se, että kotikadullani edes tiedettäsiin, miten maa makaa ja EU:ssa taas tehtäisiin päätöksiä, joita kotikadullani voidaan sietää tai suorastaan kiittää.

Lentoasemalla eilen unenpöppörössä heräsin tähän vastuuseen, kun tupakkakopissa muuan selitti kaverilleen oman työnantajansa puhdistuksia. Iso määrä hankilötyövuosia siinä tuntui olevan siirtymässä mielenterveystoimistoon hakemaan lausuntoa, jolla pääsisi sosiaalivakuutuksen piiriin – mieluiten ”toistaiseksi” (slangitermi pysyvästä).

Selittäjän sanavarastossa toistui yksi sanapari: ”Juurikin näillä hoodeilla”.

Hänen murteensa viittasi Etelä-Pohjamaahan, jota on tavattu pitää jykevänä, järeänä ja herkästi helahoitoonsa turvautuvana, Jumalaan uskovana ja rannistaan välittävänä.

Itse kuulun MIE-väkeen, joka enemmänkin on tunnettua laukkuryssän ominaisuuksista: lipevä, joutuisa ja vähän jopa kiinalaisella tavalla ovela:

”Kuin kärppä raunioissa”.

Säitä pitelee ja lunta tulee tupaan ja sen katolle.

Sitä tulee paljon.

*

Moni minulta kysyy, miten runsaasti masennusta ja paljon masentuneita kohtaava lääkäri kuvaa tuota murkua tilaa.

Tänään vastaukseni on taas näkyvillä: Lars von Trierin elokuva ”Melankolia” (YLE Teema klo 21:08).

Se on siinä. Hyvä vastaus, paha tila.

Kts myös Crapula Mundi: Moottori-lehti 2/2016, ss 69-71

 

Thanks devil, it´s workday

Hiukka lämmintä, ruohikko upottavaa savea, ei juuri vettä sada: sataa lunta. Paljon.

Vaimo soitti iltakymmeneltä juuri työstä tultuaan: ”Aamulla työpäivä?”

-Ei perhana, ei oo.

Mutta ehkä minä jotain keksin, kun näissä reissuissa jää aina paljon rästiin.

Mietin vaikka gravitaatioaaltoja, koska Einstein kuitenkin on lempparini, vaikka elikin vaimonsa palkalla (evp). Tosin kannatan säieteoriaa, mutta sittenkin.

Jos tämä perjantai nostaa jotain uutta pintaan, lupaan sen kertoa itselleni ja sitten Teille, mutta eppäilen että ei nosta.

Musta pörssi, musta Syyria, musta Irak, musta savipelto Taka-Niipperissä. Musta Afrikka.

*

Vastoin tapojani päivitän iltapäivällä toisen kerran.

32 vuoden aikana ehtii nähdä, miten maa suomalaisessa ja nyttemmin myös (12 vuoden aikana) eurooppalaisessa politiikassa makaa.

Näkökyvyn suurin este on oma vajavuus arvioida ihmisiä, heidän tekemisiään tai besserwissereiden luotettavuutta esimerkiksi politiikan todellisten ykkösten kritiikissä.

Paras arvioija on suomalainen solmukohdassa toimiva johtava virkamies ja he yleensä pitävät viisaasti suunsa kiinni. Muuan vajaa seitsenkymppinen ex-suurlähettiläs mm Moskovasta päin lienee poikkeus-Rene.

Viime viikkoina kuitenkaan aika moni ei ole malttanut olla sanailematta: Juncker, Tusk, Niinistöt, SSS, kaikki ovat saaneet osansa. Se on ”huutia”.

Lentokoneessa on kippari ja perämies, laivassa samoin. Viisaimpia ovat perämiehet, jotka osaavat lukea kipparia niin hyvin, että kykenevät tarpeen tullessa tekemään kipparin työt ja päätökset, mutta tohtivat antaa kipparilleen kunnian, itse korjaten vain häpeän jos mäkeen tai karille menee.

Summa summarun: Ei meillä Suomessa ole ihan anhiton sati onneton herra(rouva)onni, joskin aika usein on viime aikoina jouduttu tilanteisiin, joissa puosu tai messipoika tekee tosiasiassa kapteenin ja perämiehen päätöksiä.

Pinnalla on pysytty.

 

Downton Abbey

+4C, ei juuri sada cats´nd dogs

14.10. 1066 kaksi eurooppalaista sotapäällikköä taisteli Englannin herruudesta.

Normandialainen herttua voitti tanskalaisen viikinkipäällikön eikä kulunut kuin hiukan toistasataa vuotta, kun kaikki englantilaiset oli tapettu tai ajettu Skotlantiin ja saarella säädettiin perustuslaki, Magna carta, joka edelleen on voimassa ja rikottuna itse asiassa koko maailmassa – myös Ugandassa, jossa aivan pian on presidentinvaalit.

Nyt tämä normadialaisten, viikinkien, tanskalaisten ja saksien muodostama ehtimiseen mannermaalta suojaa hakenut ja saanut Downton Abbey aikoo pettää pelastajansa ja siirtyä osaksi Kiinan keisarin ja Donald Trumpin valtakuntaa: BREXIT.

Muu Eurooppa, Lalli, Hitler ja paavi Franciscus kärjessään, katsoo tyynesti vierestä kun bridgen, jalkapallon ja golfin kotimaa polttaa kansallislippunsa, jossa lukee

”You´ll never walk alone”

Jos ja kun GB eli UK jättää Euroopan, jää Brysseliin vain yksi valtio, jossa puhutaan äidinkielenä englantia. Se on Irlanti.

Me muut puhumme mitä puhumme, ymmärrämme mitä ymmärrämme, mutta sen kyllä tiedämme, että nyt juuri maailmassa eletään aikaa, jota Euroopan presidentti, Donald Trum…anteeksi Tusk, eilen vertasi 102 vuoden takaiseen: ”Ennen Sarajevon laukauksia”.

28.6. 1914.

Keväällä 1914 ei kukaan Euroopassa uskonut, että yksi brittisuku keskinäisine riitoineen voisi saada aikaan I maailmansodan: Nikolai, Edward, Wilhelm ja kaikki ne lerppahuuliset Habsburgit. Putin, Mutti, James, le Pen ja Soini.

Downton Abbey oli loppuaan kohti huononeva tv-sarja: rauhan ajasta puuttuu jännite?

NYC

Katukivet kiiltelevät, +3C

Maailmassa on kaksi metropolia: New York ja Bryssel. Melbournestakin puhutaan.

Noiden asukkaat eivät ole niinkään syntyperäisiä tai junantuomia kuin ihmisiä.

Sen näissä sitten huomaa. Oikeastaan niihin on pakko ottaa tunteella suhdetta, että voisi muuallakin sitten viihtyä: erämaassa, saaristoissa, pikkukaupungeissa tai Rovaniemen kylissä.

Vertaus ei Brysselin kohdalla ole minun vaan erään toimittajan, joka ei pidä nykyisestä asemamaastaan (Englanti), mutta en minäkään Brysseliä rakasta, kaikkea muuta.

Matkalukemisena olevassa kirjassa on präntättynä: ”Nykyään kaikki ihmisiä esittävät kuvat ovat valheellisia, oli niissä kuvateksti tai ei”.

Seuraavalla sivulla jatketaan: ”Maalauskin on kuin ikkunattomaksi pommitetun hotellin tyhjilleen ryövätty huone, jonka saattoi kalustaa vain oman reppunsa sisällöllä”.

”Taistelumaalari”, Arturo Pérez-Revente, Like 2007