Vuoden tärkein asia

Päättyvänä vuonna tuli täyteen 30 vuoden rajapyykki – aika pienimerkityksinen, kun vuosia on kuitenkin koossa yli 68.

Tuo 30 vuotta on kulunut siitä, kun jäin yksin.
Muut lapsuudenkodin ja -perheen läheiset olivat poistuneet.

38 vuotta Pappilankujan, Puupiirin ja Oikokulman henki piti (lapsuudekotien osoitteet).
Tunnustan itselleni suoraan: en ole sitä perinnettä kyennyt jatkamaan.

Se sisälsi niin paljon vieraiksi jääneitä asioita ja peruskiviä, että vasta myöhemmin olen ehtinyt huomata monen niiden ytimistä jääneen aivan turhaan vieraiksi tai huoltamatta.

Ei taida olla ihan sattumaa, että tuolle samalle 30 vuotta sitten ohitetulle kilometritolpalle osui kaksi muutakin asiaa.
En enää nähnyt riittävästi maailmanparannuksen voimaa siinä, että tein työni kunnolla.
Enkä uskonut, että ilman liittymistä johonkin järjestyneeseen maailmanparantajien joukkoon se, mitä pidän tärkeänä, etenisi: Forssan, Tannerin, Raunion, Paasion ja Sorsan jalanjäljille (SDP).

Eipä siinä, samoihin aikoihin omat lapseni menettivät oman lapsuudenperheensä, joka hajosi.
Koteja olikin äkkiä kaksi, mutta koiria ei enää yhtään.

*

Nyt kysyn länsimaisena, vuodenvaihteen kautta paljon elämäänsä tarkastelemaan tottununeena kulttuuri-ihmisenä, mikä 30 vuotta myöhemmin arvioiden on ollut tärkeätä.

Siis verrattuna siihen, että oma lapsuudenperhe ja ensimmäinen itse perustettu perhe loppuivat ja poliittinen viritys yhteisten asioiden hyväksi alkoi.

Katsotaanpas, mitä kirjoittaa asiassa erään eniten arvostamani lehtimiehen poika (Antti Blåfield, Helsingin Sanomat 30.12. 2014):

Voi tietenkin käydä niinkin, että eri näkökantoja ja ihmisryhmiä edustavat puolueet ja eturyhmät eivät luota itseensä ja toisiinsa tarpeeksi, eikä yhteistyön politiikasta tule mitään.

Muutoksen pakko ei kuitenkaan katoa mihinkään. Silloin muutokseen pyritään pienemmän porukan voimin, mutta hinta on kallis. Suomi menettää yhden parhaista kilpailuvalteistaan

30.12. 57 vuotta sitten erkani joukostamme muuan seitsemän sodan kävijä.
r.i.p.