Onni kauneudessa

Keskikoulussa, Kouvolan lyseossa 1960-luvun alussa kolme eri opettajaa julisti saman viestin.
”Pojat, onni on kauneudessa. Harmoniassa. Kultaisessa leikkauksessa.”

Geometrian, piirustuksen ja musiikin opettajat.

Helsingissä käydessä hakeudun ennen kokousten alkamista kauppatorille aamukahville.

Viimeksi Eromangakahvia nauttiessa oli pakko sulkea oikea silmä, ettei keskikoulun oppi kaatuisi: orotodoksikatedraalin ja marmoritalon viereen on pungerrettu maailmanpyörä, jollainen toki istuu hienosti Lontoon Thamesin, Pariisin Seinen ja Wienin Tonavan jokivarsiin.

Mutta sellainen ei istu minun sieluni kauneudentajuun Keisarinnan kiven saati Pohjois-Esplanaadin alkupään talorivistöjen julkisivujen kanssa.
Lampan talon seuraan.

Punainen ja valkoinen laiva mahtuvat käsityskykyyni, koska ne vievät ja tuovat uusia ajatuksia ja ihmisiä merten yli eivätkä istu kansallismasemaani onnettoman sirkusrätväkkeen lailla kuin paska Junttilan tuvan seinässä.

En isosti ihmettele, että sama taho, joka tuon pörriäisen Skattalle osti, on ostanut sakslaiskonsortiolta ranskalaisten parhaillaan täsmäävää sikakallista kuljettajatatonta ”myyrää” (metroa).

Vähitellen sieluni kotikaupungiksi muuttunut Lapin veturi, Rovaniemi, on annettu osaajien käsiin heti edellisen maailmansodan päätyttyä.

Kaksi arkkitehtineroa on laatinut Lainaan selän, virtojen kohtaannon ympärille ja vaarojen juurille maiseman, jossa olen aina viihtynyt.
Ounaskoski, Ounasvaara, Korkalonvaara, Pöyliönvaara, Kirkonjyrhämä…

Nuo kaksi rakentajaa ovat nyt saaneet seuraajakseen kolmannen kultaisen leikkauksen neron.

Ihmisen, joka on piirtänyt jopa Helsingin Kamppiin, lapsuuteni pääkaupunkimaisemaan moderneja ”laatikoita” vedoilla, joissa katseeni lepää.

Juhani Pallasmaa on 77-vuotias maailmanmatkaaja.

Hiljattain kuulin, että hän on viimeisen puolen vuoden aikana kiertänyt rakennetun kauneuden lähetyssaarnaajana maapallomme useampaan kertaan – niin myötä- kuin vastapäiväänkin.

Hän on niissä joukoissa, joissa kultainen leikkaus on arkikauraa, tunnetuin ja arvostetuin 2010-luvun pohjoisen ihminen.

Sellaista rakennustaiteen vaalimisen kolkkaa ei tässä ihmisen maailmassa ole, johon Rovaniemen Korundin suunnittelijaa ei oltaisi haluamassa papyruskääröineen.

Fernindad Salokangas ja Alvar Aalto ovat saaneet arktikumille arvoisensa seuraajan, rakennusten kapellimestarin.

Olen useamman kerran ollut likellä, kun John Storgårds, suomalaisen musiikin huippu ja Juhani Pallasmaa ovat kohdanneet.

Siinä on jotain mystistä.

Kenet minä tahtoisin tämän päivän ”Kämpin pöytään”, Symposioniin (Probleemi), jollaisessa satakaksikymmentä vuotta sitten istuivat iltaa Sibelius, Merikanto, Kajanus ja Gallén.

Piston nurkkapöytään tuppea pelaamaan.

Elävistä lappilaisista tai Lapin ihmisistä.

Pallasmaa, Storgårds, Etto, Tervo…

Niin, Où Est la Femme?

Lisää aiheesta:

http://www.sibelius.fi/suomi/erikoisaiheet/yhteisot/symposium.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Katja_Kettu

http://fi.wikipedia.org/wiki/Rosa_Liksom

http://fi.wikipedia.org/wiki/Lampan_talo

http://www.mustekala.info/node/4118

Mainokset

Kesä

Mustalta mereltä tulee helle.
Yöllä satoi.
Nyt on koivu vihreä ja kuusi alkaa kasvaa.

Kesä, Liljan päivä

Lämpöinen kuuma saapuu Ukrainan mustan mullan huokumana, Dnjerpin ja Tonavan veden haihduttama rajuilma jyrisevänä viittanaan

Ryöstö

Radio Yle 1:n kirjallisuustoimittaja (taist) kertoi eilen ohjelmassaan, ettei hän hyväksy lääkäreiden toimittamaa ryöstöä potilaidensa kärsimyksen kustannuksella.

Jäin miettimään.

Käyn mielelläni S-kaupassa, koska syntyvä tulos ei kulu kauppiaan Audi A-8-bulevardimaasturiin tai vanhojen autojen keräilyyn.

K-kauppiaista ainakin Sittari-vetäjät kun eivät malta olla leveilemättä tuloillaan.

Olen pitkään ollut myös Valintatalon asiakas, koska kauppaketjun perustajan liikeidea on ollut hyvä.

Hyvä on ollut myös toiminnan jatkajan, ”E-osuusliikkeen” punapääoman tarkoitus (kampusten Siwat mukaanluettuna).

S- ja E-liike ovat palauttaneet tuloksestaan kuukausittain tai vuosittain asiakkailleen pieniä summia selvänä rahana.

Mutta K-kauppa ja esimerkiksi lentoyhtiö pitävät asiakkaitaan pelleinä ja keräyttävät heillä jotain hiton appelsiineja, joilla sitten voi ostaa Sittarista pullaa, sisäfilettä ja Zero-kolaa.

Kun Valintatalot nyt on myyty Ruotsiin, muuttuu myös tuo verkko asiakkaitaan hyppyyttäväksi pisteidenjakajaksi (PINS).

Voitot eivät enää kotiudu punapääomaan (vajaa 600 000 000 €), joka jää hoitamaan ”Pohjanhovia, Cumulusta & al”.

Niin: mitä hölmömpi on kuluttaja, sen enemmän häntä – minua – vedätetään.

Ja sitähän me olemme: pinsien, plus-appelsiinien tai -pisteiden keräilijöitä.

Koskahan verottaja alkaa noista pojoista kurmuuttaa kerääjä-asiakkaita?
Omistajathan osaavat kätkeä tuloksensa kuin Nalle (taist) sijoitustulonsa Ruotsiinmuuttonsa yhteydessä.

Sellaisia taistolaisia mietteitä tänään.
Hellepäivän aamuna, kun lehti viimein alkaa ehtiä koivunlarvaan.
Maksutta ja ilmaiseksi.

*

PS
PINS-kortti ei tietenkään toimi Erottajan Essolla – Ykkös-Bonus olisi toiminut, mutta kun se tuli jo kuoletettua kortinvaihdon yhteydessä…

Raja railona aukeaa

Ajat ovat niinkuin me olemme. Me olemme ajat” (Hippo, 430 aD)

Paras lukemani Suomen historia on se, joka on lähtenyt Veijo Meren kynästä.

Mitä pidempään elämä kuluu ja kokemus kasaantuu, sen kirkkaammalta näyttää Meren viesti.
Taustapeiliin kannattaa katsoa, mutta katseen pitää kantaa riittävän kauas.

Eurooppaa ja Aasiaa kolutessa asia on usein näkyvillä, koska ihmisen jäljet siellä ovat esillä usean tuhannen vuoden ajalta.
Sama ei välity Amerikassa, joka on valtio- ja kansa-mielessä kovasti nuorta.

Euroopan historiassa on paljon asioita, jotka kiihkeässä nykymenossa tahtovat sumentua ja suorastaan unohtua.
Tärkein näistä ehkä on maantiede.

Turkki tai Rooma eivät ole mihinkään siirtyneet ihmisen lajin aikana.

Kertaan Meren Suomi-historiaa, jonka keskeiset etäiset elementit kiinnittyvät lujasti käsitteeseen geopolitiikka.
Sillä sektorilla Venäjä on vanha valtio, samoin Välimeren maat.

Vladimir Suuri, ex Kiovan prinssi, antoi kastaa itsensä Itä-Rooman uskoon Krimillä aD 988. Krimin sodassa Kokkolaa pommitettiin 800 vuotta myöhemmin.

NATO sen sijaan on verkosto, jonka merkitys ja toiminta ovat hyvin nuoria ja koettelemattomia ilmiöitä (vrt Kansainliitto, Kalmarin unioni).

Vertailussa Aleksanteri Suuren ja Rooman valtakunnat tai Habsburgien Eurooppa eivät ole yhteismitallisia NATO-Eurooppaan – eihän niitä johtanut tai rahoittanut USA.

Kustaa Vaasasta nykypäivään, oikeastaan Pähkinänsaaren rauhan rajasta (1323) alkaen, Suomen tarina on ehjä ja linjakas kokonaisuus.

Olen aloittamassa uutta historiankirjaa.

Antony Beevor, Toinen maailmansota (WSOY 2012).

Sen verran olen alustavasti kirjaa ja sen sisällysluetteloa katsellut jo valmiiksi, että tiedän Suomella olevan tuossa opuksessa tuskin lainkaan roolia.

Olen kaikki aiemmat Beevorin kirjat lukenut. Ne ovat hyviä ja sujuvia, nopealukuisia, mutta eivät kovin syvällisiä.

Suomen historiassa on muutamia henkilöitä, joissa on aivan erityistä viehätystä, joista aivan omassa luokassaan ovat Henrikit Rehnqvist (1789-1866, alunperin ilomantsilainen Heikki Kukkonen) ja Rehbinder.

Lopuksi esimerkki siitä, kuinka historia saattaa muodostaa erityistä lisäviehtymystä ja lisätä nautintoa.

Kävin illalla katsomassa elokuvan Crace, Monacon prinsessa.
Ilman vahvaa modernin ajan ja erityisesti 1940-60-luvun historian tuntemusta elokuva olisi asettunut sarjaan Peyton Place tai Kauniit ja rohkeat.
Mutta nyt elokuvan katsominen oli aivan erityisen nautinnollista.
Beevor, Littell, Veijo Meri ja T. Kalervo Keranto (lukion historianopettajani), kiitos hyvästä taustatyöstä!

lisää asiasta:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Veijo_Meri

http://fi.wikipedia.org/wiki/Robert_Henrik_Rehbinder

http://fi.wikipedia.org/wiki/Uuno_Kailas

http://fi.wikipedia.org/wiki/Augustinus

Me mestaajat

Buorre iđit

Konstantinopolin Topkapi-museossa kertoi opas, ortodoksipappi, että entiseen aikaan köyhät tapettiin kirveellä, mutta ylimykset kuristamalla.

On kunnia kuolla kuristumalla?

Elokuvassaan Skierri ohjaaja kuristaa porokoiran (Lehmuskallio).
Tätä ihmetellään.
Koira kokee kuristuessaan, että isäntä on turvallisesti lähellä ja vetää uskollista ystäänsä köydestä luokseen”.

Netissä odottaa kysely.
”Mitä mieltä olette aamulehdestänne?”

Voin arvata, mitä tuloksilla tehdään.

Omistajalle kertyy maksavan ja lukevan kansan käsitys.
Muuta tietä tutkimus varmasti selvittää myös ilmoittajien vision.

Edessä on EU-vaalit, joiden yhteydessä vajaa puolet äänioikeutetuista kuristaa kohteitaan joko vätämällä narusta tai suorastaan antamalla mestauskirveen heilahtaa.
Niinkuin sen tekivät 257 sosialidemokraattia viikko sitten Pohjanmaalla nelikymppiselle naisjohtajalleen.

Mikä olisi positiivinen tapa?
Pää kerrasta poikki vai kuristamalla?

Muistankin nuukaan, mitä tarkoittaa käsite:

”Hän roikkuu löysässä hirressä”.
.

Onko positiivisempaa tapaa palkita ja rangaista kuin kuristaminen tai mestaaminen?

Päästä Barabbas, päästä Barabbas, huutaa kansa.
Se (me) ei muista eikä opi.

Ikivanhassa bysantilaisessa kirkossa on kuva (mosaiikki) tilaisuudesta, jossa Johannes kastaa Jeesuksen.
Kuvassa on myös puu, jonka juurella on kirves.

Jo on kirves pantu puitten juurelle; jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, siis hakataan pois ja heitetään tuleen

aiheesta enemmän:

http://www.hs.fi/kotimaa/Kevan+tuleva+toimitusjohtaja+sai+moitteet+asiakirjan+tekaisemisesta+2009/a1400221389970

http://areena.yle.fi/tv/2171424

http://ohjelmaopas.yle.fi/1-2277858

Sillat ja tunneli

Poikkesin, yhtenä osaavasta joukosta, Aasian rajalla.

Turkki on 1980-luvulta alkaen ollut EY:n (sittemmin EU:n) porteilla, mutta tuhansia vuosia se on ollut eri nimillä useankin portin vartijana.

Oikeastaan vain kerran tuo kulttuuri on kunnolla tuhottu ja häväisty (13. vuosisata) ja sen tekivät ne, jotka nyt käyttävät EU:ssa suurimman vallan.

Maanosien rajalla näkee lyhyessäkin ajassa paljon.

Vaikeinta tuollaisessa tilanteessa on pitäytyä nykyhetkeen ja luoda toivoa tulevaisuuteen.

Helpointa olisi uppoutua menneeseen ja löytää sieltä syy OLLA SELVIYTYMÄTTÄ.

Viisainta olisi kait etsiä menneisyydestä syy selviytyä nykyhetkestä ja löytää toivo tulevaisuudelle huomenlahjaksi.

Juuri siksi kannatti taas poiketa paikassa, jonka diagnoosi avautuu muillekin kuin psykiatreille.

Konstanttinopolin ja Erdoganin, Atatürkin ja Mehmetin yhteinen kansojensa kanssa jakama diagnoosi on

F 34.1 (alakulo, melankolia)

Siitä sopii lähteä aanailemaan huomista – minunkin – kun samaan aikaan aurinko Ultima Thulessa lopettaa laskemisensa kahdeksi kuukaudeksi.

Mahdollisuuden rajoilla.

Tikkana

Kevät on Lapissa syvimmillään.

Sen tietää siitä, että ihmisiä on runsaasti ristillä.
Lintuja on runsaasti laululla.

Joku luonnonraiskaaja suosittelee ihmisille painetussa lehdessä sen viimeisenkin viemistä – koivulta.
Veden – mahlaksi kutsutun.
(Lapin Kansa 12.5. s A2)

”Taas Karjalan koivikot…”

*

Keskellä Rovaniemeä, lakkautetun lehtipainon vieressä, rakentaa pesäänsä laulujoutsenpariskunta. Virkkusen (Snellman, liputuspäivä) juhlasta mitään tietämättä.
Sotka seuraa vierestä asumuksen valmistumista.

Joukahaiset saapuivat sieltä, mihin lähden.
Tuulivoimaloiden Tonavalta.

Puoluekokouksen jälkeen

Ryhdyin politiikkaan 1984 eli kolmekymmentä vuotta sitten.

Päätin ryhtyä politiikkaan 1968 ja päätös vahventui 1978.

Perusteeni ovat olleet kahdenlaisia:

1) saada käsitys siitä, miten ihmisen maailma makaa
2) saada ymmärrys siitä, miten tuohon voi vaikuttaa ja miksi

Kumpikin hanke on edennyt takerrellen ja horjuen, mutta edennyt.

Viime päivinä on ollut vuorossa valitsemani puolueen (ja puolueen, joka on valinnut minut) kokous.

Tuhatkunta ihmistä Seinäjoella käytti pari-kolme yötä sen selvittämiseen, mitä he päivällä päättävät.

Mitä on jäänyt mieleeni tämän puolivuosisataisen politiikan alueen läpielämisen osalta?

Tekevällä sattuu ja tekevä saa aikaan.
Virheet ovat toistuvasti eri sukupolvilla samoja.
Vain niiden tunnistamisen määrä ja osuvuus vaihtelevat – siis oppiminen ja korjaaminen.

Mitäs ihminen, jolla on tai joka hankkii ja saa valtaa, päättää poliittisessa koneistossa?
Saaliista, suojasta, lisääntymisestä, tiedosta?

Suurin piirtein näin se on rakentunut ja kulkenut.

Aiheesta enemmän:

Pekka Kuusi: Tämä ihmisen maailma (1982)
http://fi.wikipedia.org/wiki/T%C3%A4m%C3%A4_ihmisen_maailma)

*

Hän yksin yössä vaeltaa
Tuo kurja kulkuri

Vain hukat hällä seuranaan
Vain hirmuhaamutmatkassaan
Korvessa kulkeepi
.
.
.
Kun kylän vihdoin saavutti
Hän mielipuoli olikin
Tuo Kurja kulkkuri

(Hämeenlinna, jouluna 1916)

*

Tuliko valmista?

No ei.

Lapin Kansa sanomalehden kemppalaistaustainen päätoimittaja (Antti Kokkonen) erehtyy 11.5. lehdessään pahasti.

Hän kertoo Jutta Urpilaisen tuijottaneen perjantaiaamuna äänestysnumeroita.

http://www.lapinkansa.fi/Kolumnit/1194900406341/artikkeli/antti+kokkonen+puoluevaen+takinkaannos.html

Numerot olivat tuijotettavissa 9.5. jpp.

*

Kuten eilen kirjoitin, olen lähdössä muille maille vierahille, Mika Waltarin jäljille.
Palaan usemman yön kuluttua.
En kirjoita matkalta vaan elän sitä.

Näkemiin

Anonyymit koulukiusatut

Muuan kasvatustieteilijä sanoi edistyksellisessä nuoruudessani ennaltaehkäisevän konstruktiivisen mielenterveystyön koulutustilaisuudessa että kaikki kodin ovien ulkopuolinen kasvatus perustuu kiusaamiseen.

Tarkentavalla kysymyksellä paljastui, että sama koskee myös kodin ovien sisäpuolista maailmaa.

Kävin läpi niiden ihmisten elämäntarinoita, jotka käyttävät tavalla tai toisella valtaa.

Maailmassa, maanosassa, maassa, maakunnassa, kunnassa; poliitikot, poliisit, psykiatrit, don juanit, papit, psykoterapeutit, veikkoennalat, hannukarpot, nallewahlroosit…

Huomasin, että tuo 1970-luvun kasvatustieteilijä on oikeassa.

Valtaa tässä ihmisen maailmassa käyttävät kiusaajat ja kiusatut ja yleisö forum romanumeiden katsomoissa.

Niin hyvällä tuurilla matkailevat, jotka eivät ole osallistuneet tähän selkäänpuukotukseen tekijöinä, kohteina tai näkijöitä, ovat vallan käytttämisen reviirillä hyvin, hyvin harvalukuiset.

Testasin tätä ajatustani taas eilen.
En löytänyt poikkeusta.

Eri syistä julmat tai julmuuden kohteeksi joutuneet sekä heidän reagoimaton yleisönsä: he päättävät puolestasi.

Tai siis kiusaavat.

Sinua.

*

Lauantai-ilta kuljettaa ”pientä” matkalaista ”ees-taas tiellä taistojen”.

Virrat (333 järveä) ja SoTe (viisi hankinta-aluetta) tulevat käsiteltyä Pendolinon penkissä ja odotuksessa on jo ylihuomenna seuraava matka, jonka ajaksi taidan laittaa puskurikapasiteetin tauolle (ensi viikon torstai-illaksi takaisin Napapiirille ja siitä sitten Ylämaihin).

Häviämisen oppitunti – lesson of loosing

Pidän Antti Tuurin kirjoista.
Hän ei kirjoita mielestäni hyvin, mutta hän kirjoittaa hyvistä teemoista.

Tuurin tarinat ovat häviäjien melankoolisia matkoja.

Kolme pohjalais-naista on hävinnyt taisteluitaan.
Mari Kiviniemi, Anneli Jäätteenmäki ja Jutta Urpilainen.

Taisteluja ovat hävinneet myös sisällissodan punaiset sankarit, Ameriikkaan lähtijät ja Tuurin kirjailijatoverit.

Tuuri itsekin häviää taistojaan vähän joka kohdassa elämäänsä.

Sotien häviämistä en nyt tarkoita enkä kuolemaa vaan taistojen varmasti musertavaa painoa.

Pohjanmaalla tuo tuntuu kuuluvan maakunnan kulttuuriperintöön tai epigenetiikkaan.

Peltonienen Hintriikan surumarssia ovat vuorollaan laulaneet niin Raimo Sailas, Aimo Kairamo, Esko Aho kuin Jorma Ollilakin.
Juha Mieto-kohtaloita.

”On suo, pitkospuut, tienä on vain pitkospuut
Ja ne vie luokse töllin harmaan
Töllin huolen harmaan

Pois on asukas,autioituu mökki ja hirret sammaloituu
Pois veivät Peltoniemen Hintriikan
…”

Tuohon alakuloon kuuluu lupaus aivan niinkuin antiikin taruun Pandoran lippaasta.

Ensin kannen avaajalle tuosta lippaasta löytyy valo, mutta sitten tulevat vitsaukset – ne häviöt.

Lopuksi jää rasian pohjalle harvemmin muistettu asia: toivo.

Mut onni ihmeellinen vasta
onhan Hintriikasta
päästä viimein kuulemaan
kuinka veisataan

Kun tänään seurasin tuhannen demarin reaktioita pohjalais-naisen kärsittyä tappion helsinkiläismiehelle, ajattelin Paula Risikkoa.
Hän ei – vielä – ole hävinnyt.

Niin harvoin tänne tuolta
hallaiselta suolta
köyhä pääsee lähtemään
Leipäkiireiltään

Keskustelin jokin aika sitten erään ikäiseni politiikassa marinoituneen johtajan kanssa.

Hänkin on, vaikkei pohjalainen olekaan, hävinnyt useita taisteluita.

Hänen neuvonsa nuorille, elämänuraansa aloittaville vallakäyttäjille on selkeä:

Pitää ensin oppia häviämään

Sellaiset tangomarkkinat – täällä taas tänään.