Pieni kuolema

T. kuunteli mietteliäänä tarinaa Perkeleestä. Se oli elänyt pitkän ja rikkaan elämän. Elämän lopuksi se istui itse kokoamiensa havujen päälle, omassa metsässään.

Se latasi aseensa sillä kullalla, jonka se itse oli luonnosta ryöstänyt ja pohti hetken ennen kuin ampui itsensä.

Se oli tehnyt elämäntyön, jonka kaikki kyllä muistaisivat, mutta vasta tarkka ja hänen inhimillisistä sisätiloistaan kiinnostuva tutkija tulisi löytämään sen, mistä hän ei ollut kuulu sankari.

Tarkka sisäisen etsijä kirjoittaisi hänestä muistosanat.

Siitä, miten hän oli ollut ruhtinas, laulujen laulaja, isä, puun valtias ja mies. Se, miten hän mieskirjoittajien narsismiin peilaten oli ollut samanlainen kuin kirjoittajansa ovat. Ei siitä muutoin voisikaan kirjoittaa tai laulua laulaa.

Elämänsä keväässä ja kuumina päivinä hän teki työn, josta hänet alkuun muistetaan: lehden ja netin muisteluissa.

Runoilija, lauluntekijä, yhteiskunnan pyörien Sisyfos. Mahdottoman mahdolliseksi tekijä.

Kun hänen luunsa olisi kätketty taivaan tuliksi ja tuuliksi, alkaisi täysillä se, minkä T. niin usein todisti: metamorfoosi, todistajien läsnä ollessa, pieni kuolema.

T. tuli tuota tarinaa vastaan niin usein ja niin kipeästi, että hän oikeastaan tunsi sen ilman tarinan kertojaakin, laulun laulajaa. Siitä huolimatta hän etsi sen aina uudelleen.

Ihminen on sellainen, että se katsoo vain oman osansa ja oman ihonsa – ihokkaansa. Kun se peli paljastuu eikä ihminen ole sankarihaudassa, hän tuon kokee. Pienen kuoleman.

T. katsoi todistusten taakkaa yöpöydällään ja merkitsi kirjoittajat ylös: Paavo Lipponen, Kjell Westö, John Simon, Job, Kari Hotakainen, Hannu Mäkelä.
Hän säpsähti.

Mitä!

Kaikki miehiä. Miehiä, joille pieni kuolema on orgasmi tai rakkaan menetys.

Kenen tehtävä on huoltaa ja saattaa elämää tässä. Satojen ikäpolvien matkalla?

T. itse asiassa osaisi vastata tuohon kysymykseen, koska hän oli itse se kysymys.

T. mietti hetken, käänteli kysymystä ja sen vastausta ja laittoi sen sulamaan sieluunsa.

Kirjan välistä tipahti kortti, jonka eräs nainen oli piirtänyt. Siinä oli tuttu, jokunen vuosi sitten vielä varsin sävytön ja narsistinen pää.

Nainen oli piirtänyt korttiin ajatus-kuplan. Sen sisällä oli…

Hyät vieraani, puskurikapasiteetin käypäläiset. Älkää oppiko näistä T.:n tarinoista, vaikka niitä onkin yli kahden vuoden ajalta jo kymmeniä.

Mutta lukekaa niitä, käykää katsomassa niitä, kuunnelkaa niitä ja miettikää, koskevatko ne tekijöitään, sankareitaan vai lukijoitaan.

Mutta älkää, hyät väärtit, oppiko niistä.

Riittää hyväksi aluksi varmaankin se, että huomaatte kuvan. Vaikkapa tuon kultaisen luodin kuvan, joka on tämän tarinan ohessa, sen päällä, vuodelta 1908.

Siltä ajalta, kun T. sitä mietti,

Perkeleen aika – ei Vesimiehen.